Radicofani ja vavahteleva maa

by katja

IMG_4805.JPG

Aamulla viivyin matkakuvissa ja kirjoitin tätä tekstiä. Sitten kuulin, että juuri näillä seuduilla on tänä aamuna vavahdellut maa. Koteja on hajonnut, kirkkoja särkynyt. Järistysalueen ihmisiä on kehotettu siirtymään rannikolle. Monilla heistä ei ole, mihin palata. Norcia, tuo kaunis kaupunki, on raunioina.

Mannerlaattojen kohtauspaikoilla matkustaessaan ei järistyksen mahdollisuutta osaa pitää todennäköisenä. Olisiko se mielessä, jos asuisi siellä?

img_4841

Nämä kuvat kertovat rauhaisista matkapäivistä kahden järistyksen välissä. Sekä elokuussa että lokakuun lopussa järkkyi maa, täällä.

Matkamme aikaan oli rauhallista. Emme nähneet missään edes jälkiä elokuisesta järistyksestä.

IMG_4859.JPG

Kuvat kertovat maisemista, joissa kuljimme. Erityisestä kohokohdasta, joka löytyi vahingossa, sivutien varrelta. Paikasta, josta ei osannut odottaa mitään. Se oli kuin kätkössä oleva aarre.

Siellä tuli vastaan Radicofani, pieni kylä. Kylän yläpuolella on 900-luvulla rakennettu linnoitus, jossa on lipunmyyjänä äiti ja ravintolan pitäjänä poika.

Ylös linnoitukseen vei kiemurteleva polku, hämmästyttävän metsän läpi.

IMG_4861.JPG

Linnoituksesta avautui maailman avaruus. Aurinko lämmitti, horisontissa vuoret, Toscanan kumpuilevat rinteet.

Siinä istuimme, kaikessa rauhassa. Tässä kohdassa elämää: kiitollisina yhteisistä vuosista, kaikkineen.

IMG_4870.JPG

Me elämme täällä sidoksissa aikaan ja paikkaan. Matkalla nuo sidokset murtuvat. Paikka on toinen, ja aikakin, kuin toinen. Ja siinä, toisaalla, näkee itsensä ja oman paikkansa toisin.

Voi tuntea huumaavaa ikävää kaikkea sitä kohtaan, johon ymmärtää niin väkevästi kasvaneensa. Voi tuntea kiitollisuutta siitä, että saa elää omassa paikassaan. Että on sellainen kohta maailmassa, jossa on kaivattu. Jossa poissaolo huomataan.

IMG_4863.JPG

Vieraassa maisemassa, vuorilla, maan ja taivaan välissä, voi tuntea myös oman yksinäisyytensä. Paikassa, johon ei kuulu, käsittää kuulumisen ja sen rajat. Jotakin siitä, miten pieni on.

Miten haurasta kaikki. Haurasta, ja arvaamatonta.

img_4889

Mieli samoaa kaikessa siinä, mihin tarvitsee etäisyyttä – mikä on omaa elämää. Se kaikki lakkaamaton, jota pitäisi muistaa katsoa matkan päästä, vaikka olisi lähellä.

Mikä on tarpeen?

IMG_4854.JPG

Kaukana tajuaa myös haavansa. Ne, joista on pääsemättömissä. Mitä ihmisen eheys mahtaa olla?

Sitä, että tuntee ääriviivansa? Oman pimeytensä, valon lähteensä?

Että tietää, milloin on turvauduttava toiseen ja toisiin? Käsittää, että jotakin voi yksin mutta kaikkea ei tarvitse?

 

Mainokset