Muistiinpanoja Ateneumissa: Moderni nainen ja Vuoropuhelua

On ollut häikäisevän kauniita talvipäiviä – kuin muistuttamassa kevään ja elämän ihmeestä.

Olin tänään oppilaiden kanssa Ateneumissa, kiertelimme Moderni nainen -näyttelyssä ja sen jälkeen katsoimme Elina Brotheruksen ja Hannele Rantalan valokuvia.

Kun elämä on outoa ja arvaamatonta, kauneus saa pysähtymään niille sijoilleen ja tuo kyyneleet silmiin. Tämä ihmeellinen maailma, me siinä, oman aikamme. Etsimässä itseämme ja toisiamme – ja siinä sivussa, joskus, totuutta, kauneutta ja hyvyyttä.

“Siis kauneutta on.
Rakkautta on.
Iloa on.

Kaikki maailman kurjuudesta kärsivät,
puolustakaa niitä!”

― Eeva Kilpi

Molemmat näyttelyt sopivat erityisen hyvin tähän merkilliseen kevääseen, tähän maaliskuiseen arkeen.

Monenlaiset naiset etsimässä omaa paikkaansa 1900-luvulla, jolloin sen löytäminen ei ollut helppoa. Vielä 1973 valokuvataiteen linja sulkeutui naisilta, koska sen oletettiin (selitettiin) edellyttävän voimaa, jota naisella ei ole.

Rantalan ja Brotheruksen valokuvien vuoropuhelu oli ihmeellistä: kuvat ja ajatukset kuvia ja ajatuksia vasten. Näyttelyä valmistaessaan he antoivat toisilleen pieniä tehtäviä, niistä syntyi vuoropuhelua.

Esimerkiksi näin:

Kuvaa kaksi samanlaista asiaa
ja tarkastele niiden eroja.

Tai:

”Kuvittele:
Olet tämän taulun
tekijä.
Sinä olet
taulu.”

Tästä tehtävästä syntyi omakuvien sarja. Sisimpänä, kuin maatuska-nuken pienimpänä, on taidekoulussa tehty maalaus valokuvasta, jossa on 9-vuotias toisen vanhempansa menettänyt Elina. Hänen rinnallaan on valokuvaaja Elina, joka painaa jalallaan laukaisinta. Hänen vierellään on nykyhetken Elina.

Toinen tehtävä:

Valitse
unohdettujen naiskuvaajien töitä
ja tee niihin rinnakkaisteos.

Unohdettujen naiskuvaajien työt olivat erityisen kiehtovia – ja niiden rinnalla niiden toisinnot.

Ylhäältä alas: Ukrainassa syntyneen ja Puolassa lapsuutensa viettäneen Sigrid Schaumanin Puutarha Töölössä (1946) – en koskaan lakkaa ihmettelemästä sitä, miten kauniina hän näki sodanjälkeisen Suomen, vaikka ikävöi muualle. Ellen Thesleffin Italialainen tyttö (1925) – jonka kasvoissa näin tyttäreni. Elga Sesemanin Katu, joka kuvastaa nuorena sodan kokeneen taiteilijan maailmaa sen jälkeen, yksin (1945). Elina Brotheruksen Ellen Thesleff Casa Biancan rannassa (2021) – juuri tuon puutarhan portilla kävin Ruovedellä muutama vuosi sitten. Elina Brotheruksen Omakuvia omakuvien kanssa (2021). Viimeisenä kuvapari, joista ylempänä Rantala ja Brotherus kävelevät Sinebrychoffin museossa ja alempana tunnetun valokuvaamon Kuvasiskot Margir Ekman ja Eila Arjala vastaavassa toimessa.