Toivossa väkevät

”Äidit vain, nuo toivossa väkevät, / Jumalan näkevät. / Heille on annettu voima ja valta / kohota unessa / pilvien alta / ja katsella korkeammalta.”

Niin kirjoittaa Lauri Viita runossa, jota on kutsuttu rakkaudenteoksi äidille. Se on pojan runo, ei äidin.

Ystäväni kertoi laulaneensa omalle pienelle tytölleen Ultra bran laulua ”Minä suojelen sinua kaikelta / Mitä ikinä keksitkin pelätä / Ei ole sellaista pimeää / Jota minun hento käteni ei torjuisi”.

Niin katsoo tulevaan pienen lapsen äiti, ja niin hänen on katsottava. Vanhemmuus pääosana on täysi, mutta lyhyt aika.

Sitten tulevat ensimmäiset vilkutukset päiväkodin ja koulun ovella. Eikä lasta enää voi suojella yksinjäämiseltä, kiusaamiselta tai sydänsuruilta. Heidän puolestaan ei voi sairastaa tai pettyä.

Vuodet sivuroolissa ovat hitaita ja pitkiä. Mutta lapsuus on syvyys kaiken alla (Gösta Ågren) ja voi toivoa, että jokin niissä täysissä vuosissa saatu kantaa ja saa luottamaan.

Onko sellaista äitirunoa, joka olisi totta ja kuvaisi tämän kaiken?

Leijonan vahvuuden ja läpikuultavan haurauden, samassa ihmisessä. Läpi huuhtovan ilon ja sen varjona ikävän, pelon ja surun. Joka kertoisi naisesta, joka on kaikkea sitä, mutta myös oma ihmisensä, jolla on omat intohimot ja askeleet, kulkemassa omaan suuntaan?

Ei sellaista runoa voi kirjoittaa, koska se moniääninen ja -sävyinen elämä vaihtuu ja muuttuu, minä muutun, kulun, vahvistun (se on minuksi tulemista, eikä se tule helpolla, ei ilmaiseksi). Nämä kaikki kerrokset (joistakin luopuisin, mutta valita ei voi, ei tätä).

Kirsi Kunnas kirjoittaa: ”Kuka on minun lapseni / kuka on sinun äitisi? // Minä olen, minä olen // saman päivän aamu ja ilta / sama valo meissä / peilissä kahtapuolen / saman taittovirheen heijastuksena / näet minut, minä itseni.”

Ehkä kaikkein rakkain juuri nyt on tämä Eeva Kilven runo:

”Kun lapsenlapset syntyvät
sinkoutuvat mummot viimeinkin syrjään
äitiyden pyörremyrskystä
ja ovat vapaita rakastamaan
häikäilemättömästi
niin kuin ei koskaan aikaisemmin .
Viimeinkin he näkevät lapsen
oikean välimatkan päästä.
Lapsi ei ole osa heitä,
he ovat osa lasta,
maailmaa jonka luulivat kadonneen,
ja siinä se avaa ja sulkee silmiään
kuin jokin muinaisaikojen eläin,
äkkiarvaamatta syvänteistä löytynyt,
pieni sipuli joka meissä yhä kätkee kukan
ja kasvun mahdollisuuden.
Niin mummotkin itävät
ja heidän aavikkonsa puhkeaa
villiin kukkaan kun lapsenlapset ratsastavat
yli kuusijalkaisilla hevosilla hiukset hulmuten
ohjaksitta, valjaitta. Runojen kapseessa
ei yksikään kukka taitu.”

Sen lisäksi on kirjoitettava tämä Gösta Ågrenin katkelma: ”Äiti, minä kaipaan kotiin / tähän taloon, jossa asun / ja tähän lyhyeen syyspäivään, / jonka elän.”

Kuvat: Rut Brykin ja Birger Kaipiaisen (Emma).