Keski-ikä ja perimmäinen kysymys

”Voi hyvänen kun saisi nuo lapset aikuisiksi,
huokaa Matikaiska monta kertaa.
Ja vuodet vierivät ja lapset lähtevät.
Lehmät myydään ja lampaat,
pöytä pysyy puhtaana,
eivätkä pienet piirakkakädet sotke ovenpieliä.
Matikainen ei kuulu enää kunnanhallitukseen
eikä kirkkoneuvostoon,
lepäilee kamarissaan ja tutkii
olisiko se tosiaan voitu välttää.
Matikaiska viruttelee kahta lautasta.
Turhalta se tuntuu pieni kalina,
kun on suureen kypsynyt.
Hän kuivaa kätensä
ja kävelee ikkunan luo.
Matikaiska itkee.”

Runo Matikaiskan itkusta on Eeva Heilalan kirjoittama. Viime vuonna edesmennyt Heilala kirjoitti maaseudulta, lasten ja lehmien keskeltä, ja molempien lähdettyä. Viime päivinä olen ajatellut Matikaiskan itkua.

Olen ajatellut myös läpikotaista helpotusta niiden kahden lautasen äärellä. Iloa siitä, että keskipiste on muuttanut toisaalle. Että voi katsella sitä kauempaa ja muistella sitä, ja tietää ettei tarvitse –

Lapset eivät enää ole ihoni alla tai ihoani vasten, he kulkevat suunnissaan ja minä tiskailen tässä. Luen, teen läksyjä, kävelen, käyn avannossa. Tapaan ystävääni, odotan miestä kotiin (aina en odota, yksinkin on hyvä).

Toisessa runossaan Eeva Heilala kysyy: ”Oletko koskaan ajatellut/ olevasi talo?/ Lapsuus perustusta,/ nuoruus avaria ikkunoita./ Keski-ikä avoin ovi,/ kaikki tilat käytössä,/ tiet lähteä ja palata. …”

Pidän mielikuvasta: avoimena heiluvasta ovesta ja lähtemisen mahdollisuudesta. Siitä, että kaikki tilat ovat käytössä, ja on teitä lähteä ja palata.

Tyyne Saastamoiselle vuodet ovat kuin viuhka:

”Elämän syvät virrat, luulin että tyrehdytte iän mukana; pelkäsin käyväni kuivaksi kuin erämaa tai upottavaksi kuin suo, mutta tässä minä olen ajatusteni kanssa tuoreena ja virkeänä ja kuka laskisi ikääni, ei, annan sen olla, ei se ole poikkipäin tielläni vaan vastassa kuin suuri viuhka, tehty suurista sulista paratiisin portilla juuri minua varten. …”

Näitä vuosia on kuvattu myös kotiinpaluuna: ”Keski-ikä – kuin olisi tullut pitkältä matkalta kotiin.” (Helena Anhava).

Luulen, että perimmäinen kysymys liittyy ääriviivoihin.

Tämä on avoin kohta – ne, jotka ovat olleet iholla, eivät enää ole siinä. On heidän aikansa kulkea ja etsiä. On minun aikani olla tilassa toisin (tai lähteä ja palata).

Mitä on ihon ja muun maailman välissä? Kuinka paljon tilaa? Mitä annan itsestäni muille nyt, kun minun ei enää tarvitse pitää hengissä ja suojella lapsiani? Missä ovat omat huoneeni ja mihin lasken muita? Onko minulla lupa päättää?

Onko tämä kotiinpaluu vai jotain muuta?

En tiedä, mutta sen tiedän, että iho on omaa ihoa. Ja sen ympärillä on tilaa. Tilassa on liikettä, tuulta ja avaruutta, se avoimena oleva ovi.

Kuvat: tammikuisia pakkaspäiviä.