Joululomalla luettua

Kotikirjastomme oli remontissa monta viikkoa joulun alla, siksi sain yhdellä kertaa ison pinon varauksia luettavaksi. En enää muista, mikä on saanut minut varaamaan juuri nämä kirjat. Ehkä joku maininta kirjablogissa tai lehdessä, tai vain tarttuminen kirjaan kirjakaupassa? Joka tapauksessa kirjapino oli monipuolinen ja yllättäväkin, joukossa myös sellaisia kirjoja, joita harvemmin luen.

Rachel Joyce: Harold Fryn odottamaton toivioretki (WSOY, 2012)

Harold Fry on eläkeläinen, joka saa kuulla vanhan ystävänsä sairastuneen vakavasti. Hän päättää kirjoittaa ystävälle viestin ja lähtee viemään sitä postilaatikkoon, sitten hän päättää jatkaa seuraavalle laatikolle ja taas seuraavalle ja tulee kävelleeksi koko matkan läpi Englannin. Matka saa odottamattomia käänteitä, ja sen aikana alkavat yksi kerrallaan purkautua elämän taakat. Lopuksi vaelluksesta tulee hetkeksi mediatapahtuma, mutta Fry jatkaa kulkuaan ja saapuu lopulta saattohoitokotiin kohtaamaan ystävänsä. Kirja on klassinen matkakertomus, muutostarina, joka päättyy hyvin.

Hilja Valtonen: Omakehu, muistelma menneiltä vuosilta (Otava, 1973)

Innostuin varaamaan Valtosen kirjoja kuunneltuani Areenasta kolmiosaisen sarjan painosten kuningattaresta. Se oli hieno aikamatka menneeseen ja toi mieleen paljon muistoja omasta opettajatädistäni. Omakehunkin hän oli varmasti lukenut, sillä monet tätini palavista julistuksista ja tärkeistä teemoista olisivat voineet olla suoraan sen sivuilta. Esimerkiksi naisen kehno asema, opettajien epätasa-arvoinen palkkaus ja erityinen asema kyläyhteisössä.

Hilja Valtonen: Ruskapäiviä (Otava, 1975)

Romaani kertoo imatralaisesta kerrostalosta, jossa asuu eläkkeelle jäänyt opettaja Elida Aprakka, vanhapiika, sekä koko joukko muita. Kirjan toinen päähenkilö on Heli, varakkaan mutta kylmän perheen kotoa karannut tyttö, jolle syntyy vauva. Tuttua Valtosta siis. Kirjassa käydään takautuvasti läpi Elida Aprakan elämäntarina. Käy ilmi, etteivät määreet opettaja ja vanhapiika kerro ihmisen elämästä kovin paljon. Tästäkin kirjasta tunnistin paljon tätiäni – romaanina se ei ole yhtä hyvä kuin Valtosen tunnetummat klassikot, mutta ajankuvana tärkeä.

Minna Martin: Jännittäjäryhmän ohjaajan työkirja (Mediapinta, 2018)

Minna Martin on fysioterapeutti ja psykologi, joka ohjaa työkseen jännittämisestä kärsivien opiskelijoiden ryhmiä Turun yliopistossa. Tämä pieni kirjanen on tarkoitettu ohjaajille ja sen kanssa rinnakkain voi käyttää Martinin kirjaa Saa jännittää (Kirjapaja, 2021), jonka kohderyhmää ovat jännittäjät itse. Kirjassa on monipuolisia harjoituksia, ehdotuksia kurssin rakenteeksi ja sisällöiksi. Toimiva opas.

Vera Vala: Aprikoosiyöt (Gummerus, 2021)

Kirjan päähenkilö on keski-ikäinen Laura, jonka elämä on rempallaan, niin parisuhteen kuin työn osalta. Hänen äidillään on muistisairaus ja välit siskoon ovat etäiset. Laura löytää merkillisen lapsuusmuiston, ja matkustaa pitkän tauon jälkeen Italiaan tätinsä luokse selvittämään arvoitusta. Juuri ennen matkaa täti on joutunut onnettomuuteen ja makaa sairaalassa. Alkaa tapahtua, ja luku luvulta myös arvoitus alkaa purkautua. Kirja mainostetaan lukuromaaniksi, ja sellainen se onkin – jossakin viihteellisen ja jännittävän rajalla.

Sirpa Kähkönen: Vihreä sali (Otava, 2021)

Romaani jatkaa Kuopio-sarjaa, jossa nyt eletään 1960-lukua. Kertojanääninä ovat nuoret, erityisesti Irene Rauhanviita ja Jaakko Vihma, mutta myös vanhemmat, kuten Santeri Juurinen ja Linnea Juurinen. Tärkeimpänä tapahtumapaikkana on Linnea Juurisen kukkakauppa, mutta myös kodit, jotka voivat olla niin monilla tavoilla turvattomia. Anna Tuomen levollinen hahmo liikkuu mukana: lämmittää ruokaa, panee klapeja uuniin, silittää päätä:

”Anna Tuomi oli pitkään hiljaa, äänettöyydessä oli monta sanaa. Enkä olisi saanut kysyä, vai olisiko jotenkin toisin pitänyt, en tiennyt. Nousin istumaan, tahdoin tarttua häntä kädestä, pyytää: jos tiedät niin kerro miksi me tällä lailla kärsimme ja kuljemme puolihämärässä. Pannaan valot, istutaan, puhutaan.”

Kirjan tärkein teema on sodan (ja elämän) jäljistä selviytyminen ja niiden siirtyminen sukupolvelta toiselle. Irene Rauhanviidan sanoin: ”Äitini tuskaa olen kantanut elämäni jokainen päivä, eikä sitä ole kukaan voinut pois ottaa. Mutta olen saanut levätä täysiä hetkiä, lähes huolettomana. Ja se on ihmisten hyvyyden ansiota.”

Sosuke Natsukawa: Kissa joka suojeli kirjoja (Tammi, 2017)

Tämä on erikoislaatuinen pieni romaani, jonka päähenkilö on orpo poika. Isoisän kuoltua poika viipyilee hänen kirjakaupassaan, johon ilmestyy kissa. Kissa johdattaa pojan kirjakaupun takaseinän läpi outoihin maailmoihin ratkaisemaan arvoituksia, joiden ytimessä on kirjojen merkitys ihmisille. Luen tällaista kirjatyyppiä hyvin harvoin, mutta tämä oli ihan kiinnostavaa luettavaa. Kirjailijalla on selvä missio, joka ei jää epäselväksi. Romaanin kirjoittajasta kerrotaan, että hän on koulutukseltaan lääkäri, mutta uupui työssään, koska kohtasi niin paljon itsekkyyttä ja omahyväisyyttä.

Ann-Luise Bertell: Oma maa (Tammi, 2020)

Romaani kertoo pohjalaisesta Elofista, joka jää orvoksi 10-vuotiaana. Hänet siirretään pikkuveljensä kanssa isovanhempien huomaan ja sieltä Elof lähtee koettelemaan siipiään maailmalle. Tulee sota, johon on mentävä, vaikka Elof ei halua ampua ketään. Rintamalta päästyään hän nai kuolleen asetoverinsa morsiamen ja alkaa viljellä kotitilaansa.

Kirja on sukukronikka, väkevä lukuromaani, jonka vahvoja teemoja ovat suhde maahan sekä lähimpiin, juurien merkitys elämässä sekä taakat, jotka tuntuvat siiirtyvän sukupolvien yli.

Kristin Hannah: Alaskan taivaan alla (WSOY, 2021)

Romaanin päähenkilö on Leni. Hänen isänsä on Vietnamin sotaveteraani, jonka kidutus vankeudessa on rikkonut. Hänen äitinsä on karannut kotoaan naidakseen miehensä. He rakastavat toisiaan syvästi – mutta yhteiselo on isän arvaamattomuuden ja väkivaltaisuuden varjostamaa. Äiti ei kykene jättämään isää, eikä Leni uskalla jättää äitiä. Isä saa perinnön sotakaveriltaan: pienen mökin ja tilan kaukana Alaskassa. Perhe lähtee sinne huonosti varustautuneena ja päättää jäädä. Kylmyys, pimeys ja selviytymisen ankaruus pakottaa perheen viettämään aikaa omissa oloissaan, isän ahdistus ja väkivaltaisuus voimistuvat. Hän etsii hengenheimolaisia, jotka ymmärtävät, että on suojauduttava kaikelta (tämä kuulostaa tutulta, kuin Tara Westoverin isältä romaanissa Opintielle). Sitten Leni kohtaa ikäisensä Matthew’n ja kaikki muuttuu. Enempää ei kannata kertoa – kirja on hieno lukuromaani.

Erityisen hienosti Hannah kuvaa pohjoiseen ankaraa luontoa ja ihmisiä sen keskellä.

Kuvat: Ilon Wiklandin töistä Haapsalun Iloni Imedemaasta.