Löydä metsäsi

WP_20140311_004

”Sinun metsäsi, poika,/ mene ja löydä se./ Puissa suhisee./ Kulje rauhassa, se on/ sinun valtakuntaasi, tuuli ja linnut/ ja kalliot. …” (Kai Nieminen)

On luonnollista, että vanhemmat toivovat lastensa kulkevan jalanjäljissään. Valitsevan samoin tai lähes samoin. Tämä toivominen voi olla tervettä ja kyllin väljää, tai sitten ei.

Usein vanhemmat toivovat, että lapset oppisivat ajattelemaan itse, mutta vain joissakin asioissa. Entä jos lapset ovatkin itsenäisiä, rehellisiä, ajattelevia ja omia (mutta vanhempiensa kannalta erilaisia) arvojaan etsiviä?

Kelpaavatko he vanhemmilleen sellaisina kuin ovat? Onko vanhempien ja lasten suhteessa mahdollista itsenäistyä omilleen, kaikella tapaa, mutta silti säilyttää yhteys ja sopiva huolenpito?

WP_20140311_008

Arvostan sitä, että omassa perheessäni on yhdistynyt kaksi erilaista sukua. Suvuilla on sekä yhteisiä että aivan erilaisia arvoja. Myös toisenlaisuutta kohtaan tunnettu myötätunto on erilaista. Suhde instituutioihin vaihtelee. Parhaimmillaan erilaiset suvut antavat lapsilleni tilaa etsiä omaa tietään ja omia ihmisiään.

Itse toivon, että oppisin antamaan lapsilleni vapauden. Sellaisen vapauden, jota joskus itse kipeästi kaipasin, mutta en osannut ottaa.

Mietin omaa vanhemmuuttani ja irti päästämisen taitoa, kun maalasin ikonia, jossa faaraon tyttären palvelija löytää Niilistä kaislakorin, jossa on lapsi. Maalaaminen teki hyvää. Ikonin valmistuttua ajattelin, että jokaisella on oma tiensä ja tehtävänsä, myös minun lapsillani. Enkä minä voi tietää niitä etukäteen.

Toivon, että muistaisin luottaa. Tiedän jo, että luottamuksen myötä saa lahjaksi ilon ja kiitollisuuden. Yksi tehtävä on tehty. On aika antaa olla. Voi olla saatavilla, mutta ei tarvitse olla esillä. Ei tietämässä tai tekemässä, olemassa.

”On tie jota kukaan ei ole kulkenut/ ennen sinua./ Ehkä se on sinun./ Jos löydät sen, se on sinun./ Sitä ei ole mutta se syntyy kun/ sinä kuljet sitä. …” (Claes Andersson)