Leijonaemo vai hauras ruoko?

Syyslomalla löysin Marja-Liisa Vartion runon:

”Lapsi on minulle annettu./ Maailma on minun syliini pantu./ Seison tässä, tien ristillä.// Tulevat tuolta tuska ja murhe,/ tuolta ilo ja nauru,/ tuolta ahdistus ja pelko ja tuolta/ monipäinen huolien saatto lasta katsomaan,/ sen kättä koskettamaan.”

Kuvittelen, että Vartio on katsonut vastasyntynyttään ja tajunnut tämän.

Sitäkin tajuamista vanhemmuus on.

Samasta kirjasta löysin Tyyne Saastamoisen runon, myös hän kirjoittaa rististä, ja lapsesta:

”Sää autereinen, leuto kevättuuli, ristinmerkkejä taivasta vasten puun lehdettömät oksat, ornamentti, metallia. Vielä kuollut maa. On luonto hiljainen niinkuin kuuntelija konsertissa, pian soitetaan sinfonia: uusi vuodenaika. Maan salissa on hyvä odottaa. On hyvä ajatella lasta – ihmisessä maa on ikuinen, uusi vuodenaika, aina.”

Vaikka hän kuvaa kevättä, tämä vuodenaika on samanlainen pian pysähtyvä taite. Hiljainen hetki välissä.

Miten lohdullinen tuo sana: maan salissa on hyvä odottaa. Saastamoinen taitaa lohdutuksen, kenties paremmin kuin kukaan. Ja että pienessä lapsessa maa on ikuinen ja uusi vuodenaika, aina.

Löysin myös nuoruudesta tutun Saastamoisen runon:

”Mitä minä olisin ilman rakkautta. Kasvonikin olisivat toisenlaiset, kuin pitkä ja turhaan valvottu yö. Rakkautemme on uusi maa, saari meren rannalla. Sininen kuin meri, sininen kuin tähtinen taivas. Keltainen kuin perhosen siipi, keltainen kuin tähdet taivaalla, vihreä sammal kaivossa, lehdet puussa, ruoho maassa, punainen kukka vanan latvassa. Sininen punainen. Sininen punainen.”

Niin, mitä me olisimme ilman rakkautta? Mitä minä, sinä?

Tämä vuodenaika, tämä kohta elämässä on sellainen, että opettelen tajuamaan, etten omista mitään. Elämät eivät ole varassani, en voi ylläpitää kenenkään elämää, en edes omaani.

Elämä on nämä päivät tässä, ilosta ja toisinaan huolista raskaat, tapahtumista väkevät, hiljaiset.

Saatu.

Mutta voi suojella elämää, sillä viisaudella ja niillä voimilla, jotka on. Aina ei ole, mutta silloinkin: ”Voi jättää kukan taittamatta. Voi jättää puun pystyyn. Voi olla tappamatta. Voi olla lyömättä. Ei voi olla olematta surullinen silloin tällöin.” (Eeva Kilpi)