Mitä sairaus muuttaa?

Eilen pyöräilin kaupungin ympäri: 45 kilometriä. Oli kaunis päivä ja päätin hoitaa kaikki asiani pyörällä. Asioista vaikein oli Meilahti ja lääkärintarkastus. Jos joku kysyisi minulta yllättäen, mitä pelkään, vastaisin heti: ukkosta. Pelkään sitä kaikin tavoin. Mutta pelkään minä muutakin. Pelkään Meilahtea ja vuositarkastuksia ja kuolemaa (joskus elämääkin). Pelkään luopumista, jäähyväisiä ja korkeita paikkoja. Pelkään häpeää (tai häpeällisiksi kokemieni asioiden) paljastumista.

Tällä kertaa menin Meilahteen yksin. Pärjäätkö, kysyi mies. Pärjään, vakuutin, vaikka en ollut varma.

Olin kuvitellut tämän käynnin mielessäni lukemattomat kerrat. Sopisimme lääkityksen lopettamisesta. Keskustelisimme siitä, mitä teen, jos huolestun jostakin. Ja hän toivottaisi minulle hyvää jatkoa. Niinhän nämä käynnit menevät?

Mutta niin se ei kuitenkaan mennyt. En jännittänyt tuloksia, sillä tiesin ne jo. Mutta se, mitä sitten seurasi, ei vastannut odotuksiani. Lääkäri kysyi, haluanko jatkaa lääkitystä vielä kaksi vuotta. Sairauden luonne ei olisi syy jatkamiselle, mutta nuori ikäni voisi olla (tuossa paikassa kaikki alle 50-vuotiaat ovat nuoria). Jos haluaisin, voisin lopettaa lääkityksen koska vain. Mutta jos hän kirjoittaa minulle vuoden reseptin, saan kutsun kuvantamiseen kahden vuoden kuluttua.

Hän siis tarjosi minulle hoitoa, jota en välttämättä tarvitse, ja yhden ylimääräisen tutkimuksen, joka ei yleensä kuulu ohjelmaan. Mietin hetken, ja suostuin.

Miksi olin niin hämmentynyt? Ehkä siksi, että siitä ei tullutkaan käännekohtaa, vaikka olin käännekohtaan valmistautunut, monin tavoin. Tarina jatkuu, mutta hiukan toisin kuin kuvittelin. En sulkenut sairaalan ovea takanani, voin yhä palata. En tullut takaisin entisekseni, vaikka ehkä kuvittelin niin. Vai kuvittelinko oikeasti?

Hänen tarjouksensa ei ollut huono. Se oli hyvinvointivaltion hyvä tarjous, johon ainakin minusta kannattaa tarttua. Silti en ollut valmistautunut siihen.

Eilisen pitkän retkeni jälkeen olen tänään vain ollut ja ajatellut. Ajatellut sitä, mitä sairaus on muuttanut. Olenko sama vai eri ihminen? Mikä minusta on tullut? Onko jokin muuttunut?

Minusta tuntuu, että kaikki perustavat, havaittavat asiat ovat ennallaan: puoliso, perhe, koti, työ, ystävät… Mutta kaikki muu on muuttunut. Minun lävitseni on kulkenut koski ja huuhtonut kaiken. Eikä se liike ole vieläkään pysähtynyt, ja minä olen osa sitä.

Olen oppinut enemmän kuin olisin kuvitellut mahdolliseksi: elämästä, hauraudesta, pelosta, luottamuksesta, Jumalasta, huolenpidosta, rakkaudesta, ystävyydestä, rohkeudesta, vapaudesta. Ihmisistä ja ihmisyydestä. Olen oppinut, ettei tarvitse olla yksin, ei pelätä yksin.

Että lopulta kaikki ihmiset ovat samanlaisia. Me pelkäämme kuolemaa, kaipaamme yhteyttä toisiimme, ikävöimme armoa ja armollista katsetta, joka näkee meidät hyväksyen. Sellaisina kuin me olemme, kaikkinemme.

En tiedä, mikä siitä kaikesta on tärkeintä. Kaikki on tärkeää, ja siinä kaikessa on loputtomasti vivahteita ja värejä ja aina uusia puolia. En olisi halunnut syöpää, mutta tätä kokemusta en antaisi pois. (Ja vaikka haluaisin, en voisi antaa sitä pois. Se on minussa, kuten arvet ovat. Ja siksi niistä on hyvä oppia pitämään).

Ehkä eniten on muuttunut se, että olen tietoisesti onnellinen. Haluan valita hyvän, joka päivä.

Ja se, että kaipaan hellittämättä kauneutta, hyvyyttä, levollisia asioita. Kaipaan ihmisiä, joiden lähellä on hyvä olla. Joilla on kuuntelemisen ja keskustelemisen taito. Kaipaan sitä turvaa, joka tässä elämässä ja sen vapaudessa on mahdollista löytää. Turva on juuri vapaudessa: se on paradoksi.

Kuvat ovat pienestä St. Albansin kaupungista Lontoon liepeiltä. Verulamiumin puistossa on roomalaisajan mosaiikki, St. Albansin katedraali ja paljon tilaa leikkiä, pelata ja levätä.