Viimeinen

Kuopukseni on muuttanut.

Olen siivonnut koko talon, ehkä ensimmäistä kertaa ikinä. Se on ollut lasten töitä, ensin pieninä palasina, sitten isompina. Heidän leipäpuunsa, ensin yhteinen, sitten vuorotellen ja viimein yksin tehtävä työ.

Olen tutkinut tilaa ja itseäni täällä: kuka minä nyt olen.

Kun vanhimmat lapset lähtevät, lähtöä siivittää nuorempien ilo: tietoisuus uudesta tilasta, roolista, seuraavasta portaasta, avautuvasta polusta.

Kun kuopus lähtee, koko tila on toinen.

Ja elämä.

Silti omilleen lähteminen on ilo, myös minulle. Niin kuuluu tapahtua.

Laitoin kuopuksen sänkyyn 1901 syntyneen mummuni virkkaaman peiton – sen, jota en koskaan uskaltanut laittaaa, etteivät lapset leikkaisi sitä leikeissään. Olkoon siellä nyt. Inka-mummuni lapset eivät koskaan muuttaneet kaikki pois, sillä maalaistalo jatkoi elämäänsä monen sukupolven kotina.

Tiedän jo, että lapset lähtevät ja tulevat. He kulkevat yksin ja tarvitsevat, palaavat.

Niin minäkin teen, yhä. Soitan äidille, käyn, kutsun kylään. Kerron tärkeimmät.

Se on elämän aaltoliike.

Mitähän äiti sanoi, kun lähdin? En muista. Mutta muistan, miten outo oli ensimmäinen yö uudessa kodissa. Tottumiseen meni kauan. Kun tulin kipeäksi, halusin palata kotiin.

Niin minunkin lapseni tekevät.

Lähtemiset ja tulemiset, niitä elämä on. Paikkoja, joista on kotoisin. Paikkoja, joissa on tullut itsekseen. Ihmisiä, joista on tullut osa matkaa, minua. Paikkoja, jotka odottavat – joita kohti on kulkeminen.

Haluaisin ajatella, että paikka löytyy, meille kaikille.

”Minä lähetän enkelin kulkemaan sinun edelläsi, suojelemaan sinua matkalla ja viemään sinut siihen paikkaan, jonka olen sinulle varannut.” (2 Moos. 23: 20)