Eeva Kilpi: Punainen muistikirja

Punainen on aivan erilainen kuin Sininen muistikirja. Punainen on yhden kesän, kenties viimeisen maalla vietetyn kesän muistikirja. Se on päiväkirja ja kesän ainoa kirjallinen työ, johon vanheneva kirjailija ryhtyy.

Kirja on tärkeä puheenvuoro vanhenemisesta. Miten käy ihmisen, jolle metsä on lepopaikka – mutta siellä ei enää selviä? Kun korkea niitty on miltei ylivoimainen ylitettävä? Kun rantaan ja saunaan ei enää jaksa mennä, vaikka helle saa ihon ”virtailemaan”? Kun kaipaa vieraita, mutta ei jaksa ottaa heitä vastaan – ja päätyy antamaan poikkeajille bensa- ja ruokarahaa?

”Minä pystyn elämään täällä yksin, pysyn jotenkuten hengissä, mutta en pysty kestitsemään täällä ketään – ja kuitenkin ajattelen, täällä on elänyt monihenkinen perhe ja saanut toimeentulonsa tästä luonnosta, maastosta. Mutta niinhän olen saanut itseasiassa minäkin. Tästä luonnosta olen kesä toisensa jälkeen kiskonut Suomeen kirjallisuutta kuin viljaa, kuin perunoita ja juurikasveja!” (s. 46)

Entä mikä ja kuka on kirjailija, joka ei enää kirjoita?

Kilpi kirjoittaa kriittisesti modernismista, hän tutkii lukemiaan kirjoja (jotka eivät ole uutuuksia), muistelee puolisoaan Mikkoa. Äiti ja isä puhuvat yhä hänelle väkevästi, mutta kenties vähemmän kuin ennen. Etusijalla tai lähempänä ovat lastenlastenlapset, nuo ihmeelliset, jotka saavat hänet villiintymään.

Metsässä Eeva Kilpi kadottaa ajantajun, hän pitää hennosti päivistä kirjaa, mutta ei aina ole varma onko tiistai vai keskiviikko. Hiljaisen arjen katkaisevat uutiset, joilla on hiukan rytmitettävä päivää. Ne tekevät levottomaksi, tuovat mieleen muistoja, pelon. Vuosi on 2014, Ukrainassa, Gazassa ja Israelissa kuohuu.

”Kunpa edes jotenkin selvittäisiin, ettei sota laajenisi. Nuorten pitäisi päästä rauhassa elämään elämäänsä. Ja vanhojen tulisi saada rauhallinen vanhuus. Minulla on juuri tänään oikein hyvä ja onnellinen aurinkoinen, kukkiva, rauhallinen vanhuuden päivä täällä lepakkojen rapistellessa nurkassa. Soisin tällaisen auvoisuuden koko maailmaan, kaikkialle, kaikenikäisille.” (s. 58)

Eeva Kilvelle metsä on turvapaikka kaikkea pahaa ja turvatonta vastaan. Metsämökin tarkoitus on se, että siellä ei tarvitse pelätä – ”että puhelin soi ja mummi ilmoittaa, että Viipuri on pommitettu, että elämämme, kotielämä, arkielämä, loppuu siihen ja meidän on lähdettävä pakoon, pois kotoa, piiloon, että meitä vainotaan, että kimppuumme on hyökätty, että turvaa ei ole missään paitsi piilossa, että meitä ei enää suojele itsenäisyys, ihmisarvo, oma koti…” (s. 69-70)

Tästä kaikesta metsämökki Eeva Kilpeä muistuttaa ja siksi sinne on päästävä joka kesä, turvaan. Hän tarvitsee kokemuksen, ”että minulla on tässä muodossa elämisen ja olemassaolon oikeus eikä kukaan pääse minuun käsiksi, ei julkisuuskaan.” (s. 70) Metsässä hän pelkää vain ukkosta ja myrskyä.

Hän on kuin muuttumassa osaksi metsäänsä, naavoittumassa, sammaloitumassa, pysähtymässä – palaamassa omaan olomuotoonsa.

”Olen tällainen muinaisilmiö täällä metsässä, eliö, jonka mielenkiinto suuntautuu aivan muihin asioihin kuin nykyeliöitten yleensä. Mutta saanpahan olla tällainen jäänne kuin olen, koskapa olen vallannut itselleni oman reviirin ja puolustan sitä omalla erityisellä elämäntavallani ja sopeutuneella olemuksellani.” (s. 53)

Silti paluu kaupunkiin on välttämätöntä, vaikka siellä on jaksettava kaikkea: puhelinta, ovikelloa, remontteja (joita Tapiolassa riittää), kaikkea hermostuttavaa.

Kirja on päivä ja hetki kerrallaan etenevä kertomus vanhuudesta, metsästä – vanhuudesta metsässä, jolle Kilpi on kaikesta velkaa.

”Ei minulla täällä ole ainoastaan luonto, on myös taivas, koko taivaan avaruus, valtavuus, koko olevaisuus!”

 

 

Kuvat: Glimsinjoen luontopolulta.