Keinussa

Tämä mennyt vuosi on ollut kuin hyvin hidasta, tuskin huomattavaa liikettä keinussa. Aika on miltei pysähtynyt, kiire kadonnut. On ollut tässä, nyt.

Siinä hitaassa liikkeessä on ollut armonsa, mutta samalla työn tekeminen on ollut vaikeaa. Miten kokea itsensä merkitykselliseksi ilman ihmisiä, ilman eleitä, kasvoja, olemusta? Mitä maailmasta voi tietää ilman niitä, mitä omasta paikastaan?

Sitä on ollut väliin palava ikävä. Luottamusta. Puitteita, jotka on mahdollista tajuta, kuvitella.

Mutta väliin keinun liike on suistunut vauhtiin, johon on tuskin ehtinyt mukaan. Missä aisat, horisontti, maa?

Pienistä tapahtumisten ketjuista syntyy suuria, ihmiset liikkuvat paikoiltaan, jokin avautuu, murtuu, täyttyy.

Tänään kävelin pakkasessa Hietaniemen hautausmaalla. Kuuntelin talvilintuja, en nähnyt, loputon sirkutus.

Ilmassa ohut suitsukkeen tuoksu, sitten ovet avautuivat ja ulos kannettiin arkku. Kulkueen edestä kuului hento laulu, ja linnut.

En kuullut sanoja, lauloivatko he ”Saata, Herra, lepoon nukkuneen palvelijasi sielu”. Jäin katsomaan kulkuetta, kirkon ovet sulkeutuivat, suitsutusastia keinui papin kädessä.

Hidas liike, ohuet kiehkurat taivasta kohti.

Tällä viikolla löysin lehdestä Niilo Rauhalan runon:

Lauluksi matka muuttui,
kiitoslauluksi vain.
Sieluni mitä puuttui:
sateen ja valon sain.
Pilvi jos murhetta satoikin,
armo sen ympäröi kirkkaimmin.
Lauluksi matka muuttui,
kiitoslauluksi vain.

Runo on soinut mielessä siitä asti, sen untuvan keveys, ihmeen tuntu.