Oman ominaislaatunsa löytäminen

Solveig von Schoulzilla on runo, jonka nimi on Kymi. Se kertoo vastaansanomattomasti oman ominaislaadun löytämisestä ja siihen tyytymisestä. Näin on, eikä muuten tarvitse olla, ja se on ainoa mahdollisuus elää.

”Minä olen kymi. Minä olen verkkainen./ Koskaan en totu äkkinäisyyksiin/ puroihin jotka suistuvat levolliseen uomaani/ kuuroihin jotka viistävät vastakarvaan/ turhanpäiväisyyksiin jotka häiritsevät minua./ Haluan miettiä rauhassa. Minä teen matkaa.” (von Schoulz)

Minä teen matkaa!

Samanlaista tyyntä ymmärrystä löydän Tyyne Saastamoisen, Eeva Kilven ja Helena Anhavan runoista. Sen tyynen katseen löytäminen edellyttää elettyjä vuosia, harhaan kulkemista, yksinäisyyttä, palaamista takaisin. Niin kuin tässä Eeva Kilven runossa:

”Elämän lopulla alkaa minuus taas hiljalleen/ lähestyä ihmistä/ kuin evakkomatkalta palatakseen,/ kotiseudulleen,/ omaan multaan kuolemaan,/ levon saadakseen./ Arkana se lähestyy kuin pelotettu eläin,/ kaatopaikoilla harhaillut,/ kauan pakoon juossut,/ haavoittunut, verta vuotanut,/ arpeutunut, pahkainen.// Jos hiljaa ojennat kätesi,/ se saattaa tulla/ ja asettua sinuun loppuiäkseen.” (Kilpi)

Nuo runot lohduttavat minua, kun tajuan etten pysty. Ettei paineensietokyky riitä tähänkään asiaan, eikä kehitystä näy.

Voisiko olla niin, ettei tarvitsekaan, välttämättä.

Silti ajattelen, että harhautuminen totutun ulkopuolelle on hyvästä ja avartaa maailmaa. Mutta jonkun asian tekeminen siksi, että pitäisi, on toinen asia.

Miten paljon me harhailemme kaatopaikoilla, arpeudumme retkillämme, katoamme? Miksi vie niin kauan ymmärtää, mikä on turhaa?

Tämä lauantaiaamu alkoi hiihtoretkellä järven jäällä. Ketään muita siellä ei ollut – mennessä myötätuuli, palatessa vastainen. Pilvisen aamun hennot värit puiden takana.

Kotona on uuni lämmennyt leipomuksia varten jo neljännen kerran joulunaluksen jälkeen. Ensin pyörittelin ja kaulin rieskoja, ja harjasin paistettuja. Sitten mies jätti minut paistamaan, mutta erehtyi lähtiessä sanomaan, että sähköuunissa nämä paistuvat 15 minuuttia.

Tiesin kyllä, ettei paistopuuhissa voi tehdä muuta kuin katsella uunin luukkua – vaikka uuni olisi jo jäähtynyt. Silti sain hienosti tummuneita rieskoja uunillisen (ja söin heti puolitoista).

Eeva Kilven Sinisestä muistikirjasta:

29.5.2003 klo 22.42

Onni – se on arkielämää. Mutta sen ihminen tajuaa vasta kun on jo melkein liian myöhäistä. Nämä arkiset päivät ovat se suuri mysteeri.

(Näin sanoi Gösta Ågren bussissa kaksi vuotta sitten matkalla Porvoon Suvikuntaan WSOY:n kutsuille. Minä painoin sen mieleeni.)”

Ylemmät kuvat Langinkosken aurinkoisesta metsästä.