Runo on lepopaikka

IMG_8155

Työpaikkani lähellä on pieni kahvila, jossa järjestetään runoiltoja. Niissä illoissa toiset kirjailijat lukevat runoilijan runoja ja runoilija saa kuunnella. Kahvilan pöydillä on kustantamon mainoslehtiä. Voima-lehti ja Riina Katajavuoren uusi runokirja Maailma tuulenkaatama. Kun käyn kahvilassa lounaalla, otan luettavaksi jonkun niistä. Nyt olen lukenut ne kaikki.

Riina Katajavuoren runokirja on matkakirja, karttakirja. Sieltä löysin säkeet:

”Minulta kysyttiin elämänohjetta./ Unohdin, mikä se oli./ Unohdin sanoa, mitä yöllä ajattelin,// kaikki on mahdollista./ Kaikki on pelottavan mahdollista./ Kun tunnistan mitä toivon, toiveet alkavat syöksyä/ kohti kuin pitkän matkan ohjukset.”

Maailma tuulenkaatama -kirjan ensimmäisessä Ämpäri-osan runossa Tervetuloa on kutsu: ”… Ole hyvä ja käy tähän runoon kuin lepoon ja rauhaan, jota olet etsinyt leveys-, pituus- ja liitupiireiltä. Tämä ei ole uskonto eikä tieto, tällä on monenlainen pää, monenlainen sää on mahdollinen tässä ilmanalassa. Pois tympeys ja kuona, pois ahtaus ja kauhistelu. Saat silittää fossiilia portaikossa, saat tähdätä katseesi Udmurtiaan koska et aavistanut, että sielläkin on paikka. …”

Minulle runot ovat lepopaikkoja. Mitä väsyneempi olen, sitä enemmän niitä kaipaan. Ajattomia paikkoja, tuntemattomia leveysasteita, valkoisia kohtia kartalla. Jotain ajatonta, totta.

Koko viikon olen etsinyt runoja: paikkaa, johon pysähtyä. Tässä, nyt.

Tämä Pentti Saaritsan runo Poikani äidille sopii tähän päivään, joka on äideille omistettu.

”Minä kävelin sinun ohitsesi./ Sinä kävelit minun lävitseni./ Me olimme nuoria jumalia,/ kuolemattomia eläimiä./ Me kohtasimme, ja se kohtaus/ merkitsi meidät, merkitsi sinut ja minut./ Se veti sinun vatsaasi/ tumman huutomerkin/ ja sinun rintasi putosivat hiukan./ Mutta minä/ en sinua merkinnyt, sinut merkitsi/ se elämä,/ jonka sinä uskalsit elää./ Sen takia minä sinua rakastan.”

Onko vanhemmuudessa lopulta kyse rohkeudesta? Uskalluksesta elää se elämä, joka annetaan elettäväksi?

Tässä Inga-Britt Wikin runossa Pieni tyttö on jotakin hyvin tunnistettavaa. Sellaista, minkä olen nähnyt häivähtävän vanhoissa tädeissäni, äideissä ja isoäideissä, itsessäni. Kaipaus alkuun.

”Itku jossa ei ole surua, itku jossa/ hän haluaa ulos itsestään, haluaa siihen/ mikä ihan alkuun oli,/ ei valoisaa, ei pimeätä, vaan/ lämpöä, pumpulileninki, märät posket, essunnauhat,/ itse äänensävyyn,/ kuuntelee, kuuntelee, hellalla vesi/ kiehuu, keittiön lamppu on sytytetty,/ satu johon nukahtaa,/ kilit sillalla, kip-kop-sanat, ottaa ne uneensa,/ tuntee peiton lämpimän painon,/ pehmeän lakanan,/ hengittää kättä vasten, iho/ tuoksuu ja rauha.”

Sen saman häivähdyksen kuulen tässä Solveig von Schoultzin runossa Viileys (suom. Helena Anhava):

”Suortuva valahti alas, hän seisoi kädet koholla/  suori hajamielisesti hiuksia, varasti hetken itselleen/ kiireiltä ja askareilta, oli saavuttamattomissa/ itsensä luona hetken/ niin seisoi äitini/ niin hänen äitinsä ennen häntä/ niin olen itse levähtänyt tuokion viileydessä/ pienten hikisten kätten nykiessä helmoista.”

Tämä kevätpäivä on monien kerrosten päivä. Meillä kaikilla on äitimme, ja heillä omat äitinsä. Syntymän ja huolenpidon, antamisen, saamisen ja luopumisen kiertokulku. Häive kirkasta valoa, tummuutta, laulun sanat.

Uskallusta kysytään, kaikissa vaiheissa.

Ja luottamusta, uskallusta luottaa.