Joulukuisia haaveita

Mistähän me haaveilimme joulukuussa kaksi vuotta sitten? Mistä minä haaveilin?

En enää muista, mutta voisin löytää vastauksen päiväkirjoista. Se oli silloista tavallista elämää – nuorimmat poikani asuivat vielä kotona, yksi oli armeijassa. Oli muutoksen tuntua, mutta se liittyi elämänvaiheeseen.

Minkälaisia ovat haaveet nyt?

Huomaan, että tutkin haaveitani miettiessäni mökkiasioita. On ajateltava paikkaa, tekemisen tapoja – mikä on tärkeää? Metsä, vesi taivas – kuin tutkisi aasialaisen maailmankuvan elementtejä. Mikä on niiden suhde toisiinsa ja mikä on ihminen siinä paikassa?

Haaveet ovat erilaisia eri ikäisinä. Kun luen oppilaiden töitä, huomaan miten ammottavan aukon viimeiset kaksi vuotta ovat tuoneet heidän elämäänsä. Ristiveto saa uudet mittasuhteet, kun kuohuvaa nuoruutta elävä ihminen joutuu viikoiksi samaan tilaan vanhempiensa kanssa ja menettää jokapäiväisen leivän: paikan johon mennä, jossa opiskella, tavata ystäviä, harrastaa.

Oli ilta, jolloin minun piti selvittää, mikä olisi paras keino auttaa erästä oppilasta. Tarvitsin neuvoja, mutta en tiennyt mistä voisin kysyä. Soitin kriisipuhelimeen selvittääkseni sitä. Puhelimessa sanottiin, että kaikki asiakaspalvelijamme ovat varattuja…

Se oli nuorille tarkoitettu puhelin. Kuinka monta kertaa he soittavat uudelleen? Vastaako joku lopulta?

Koulussa nykyinen koronatilanne ei juuri näy, opiskelemme kuten ennenkin. Ainoa havaittava poikkeus on se, että koulun ulkopuolelle suuntautuville vierailuille on järjestettävä ohjelmaa niille, joilla koronapassia ei ole. Vanhemmat ja läheiset pääsevät koulun juhliin ja konsertteihin vain passin kanssa.

Vanhemmille tämä aika asettuu helpommin osaksi elämää: on monenlaisia aikoja. Nuorille se on jotakin, joka on yhä auki. Kun elämä on muutostilassa, puitteilla on merkitys.

Kun jotakin kestää aikansa, syntyy tottumusta. Mutta nämä puitteet ovat liikkeessä, yhä.

Kuvat: joulukuinen Porvoo pyhäaamuna.