Eloonjäämisen taide

Kävin Martin markkinoilla lauantaina. Siellä kuulin, että vuoden 2024 kulttuuripääkaupunki on Tartto, teemanaan eloonjäämisen taide. Se on ihmeellinen teema, joka sopii mitä parhaimmin juuri eteläiseen Viroon – mukana ovat myös rajaseutujen setukaiset ja monet pienet omintakeiset kylät.

Juuri Virossa taide on auttanut jäämään eloon ja muistamaan, sanoittamaan ikävää, kuiskaamaan, jopa huutamaan tavoilla, joita vallanpitäjä ei tunnista. Niitä eloonjäämisen keinoja mekin nyt kipeästi tarvitsemme, vaikka elämme vapaassa ja ihmisoikeuksia kunnioittavassa maassa.

Onko aina ollut näin paljon huonoja uutisia, kysyi poikani muutama viikko sitten. Jäin miettimään sitä. Minun sukupolveni kyllä valmistui keskelle lamaa, mutta opiskeluaikoja elimme yltäkylläisyyden keskellä. Kukaan ei kysellyt opintoviikkoja tai suorituksia, vaikka opintotukikuukausilla olikin määränsä.

Ilmassa oli paljon toivoa: Baltian ihmisketju, romahtanut Neuvostoliitto, joka meillä näkyi vapauden aikana ja itänaapurissa järjestelmän romahtamisena. Olivat myös Tiananmenin aukion mielenosoitukset, jotka kantoivat mukanaan uutta aikaa, joka ei sitten koittanutkaan.

Silloinkin oli paljon epävarmuutta, mutta oli myös toivoa. Syvimmän lamana keskellä me rakensimme taloa, ”koska juuri silloin kannattaa rakentaa”, kuten appeni sanoi. Kukaan ydinperheeseeni kuuluvista ei jäänyt työtä vaille, vaikka opiskelukavereillani (ja minulla) oli vaikeuksia työllistyä.

Ehkä minun olisi pitänyt vastata: riippuu, keneltä kysytään.

Nyt itärajan pakkasessa palelevat kaukaa Lähi-idästä lähteneet paremman elämän etsijät, joita itänaapuri kuljettaa raja-asemille. Muutaman vuoden sisällä maailma tuntuu liikahtaneen paikaltaan, ainakin tämä pieni meidän maailmamme.

Tälläkin kertaa voi vastata: riippuu, keneltä kysytään.

Yksitoista vuotta sitten olin Jerusalemissa, jossa rauhallinen kurssimatka muuttui aivan yhtäkkiä. Ilmapiiri kiristyi, kesken sapatin odotuksen Jerusalemiin ammuttiin ohjus ja me kaikki kiirehdimme turvakäytävään. Ilmahälytykset ja ohjukset liittyivät mielessäni sota-aikoihin, mutta yhtäkkiä olin keskellä niitä.

Odotimme varhain lauantai-aamuna nuorta opastamme hotellimme pihamaalla, mutta hän oli saanut käskyn ilmoittautua yksikössään, ja oli unohtanut kertoa meille. Kaduilla ja maanteillä liikkui panssarivaunuja, etäältä kantautui ammuskelun ääntä.

Mistä turvallisuuden tunne oikein rakentuu?

Tavallisesta ennalta-arvattavasta arjesta, päivien toistuvasta kulusta, luottamuksesta, toivosta. Ehkä kaikkein tärkein on luottamus, jota on kutsuttu yhteiskuntamme ihmeeksi.

Huomaan kaipaavani lapsia, koska siellä missä on lapsia, on luottamusta ja iloa ja toivoa. Eikä muita vaihtoehtoja ole: on otettava syliin, pidettävä sylissä, kerrottava satuja, leivottava leipää.

Pyhä tuntematon, Käsittämätön, Pyhä näkymätön,
anna meille rauha.
Anna rauhasi heille, jotka ovat nukkuneet pimeyteen ja
hiljaisuuteen.
Anna rauhasi meille, jotka vielä kiiruhdamme eteenpäin
maailman valoissa ja melussa.

Anna meille rauha.
Ilon ja tuskan ja kaipauksen pyörteiden heittelemille,
anna rauha, jossa on nöyrää iloa ja surua
ja voimaa päivän askareen suorittamiseen,
ja samalla tavoin anna rauha
käsille, jotka ovat askareistaan vaipuneet,
silmille, jotka ovat sulkeutuneet lepoon.

Anna rauha, joka yhdistää poisnukkuneet
ja meidät, jotka vielä vaellamme täällä.
Anna rauha, joka käy yli kaiken ymmärryksen.
Sinun rauhasi,
anna se heille ja meille.

Lassi Nummi (Requiem 1990)

———————————————————————————————————–

Kuvat: Arabian design-museosta, jonka löysin työpaikkani läheltä. Museo on perustettu 1948, mutta löysin sen vasta nyt (esillä oli mm. Kim Simonssonin, Rut Brykin ja Heini Riitahuhdan töitä). Oli kirkas ja ihmeellinen päivä, meri riitteessä ensimmäistä kertaa.