Opettaja

Iltaisin ja aamuisin lintujen monenkirjava riemu, joka tuntuu iholla, sormenpäitä myöten. Tänäkin aamuna metsässä ne kaikki, punarinnat, puukiipijät, hippiäiset, keltasirkut, laulurastaat… Ihmeellinen viserrys.

Aurinko, sulava lumi, lupaus uudesta. Siemen, joka nousee mullan alta, lopulta! Pääsiäisen riemu, joka puhkeaa pitkäperjantain jälkeen.

Palavasti ikävöity!

Olen ajatellut työtäni.

Jokin työhön liittyvä väsymys on tullut näkyväksi opettajien häämöttävän lakon myötä. Minkälaista työtä se oikein on, minkälaista se on viime vuosina ollut?

Alituisia uudistuksia, joista moni on silkkaa silmänlumetta. Kaikenlaisia työn päälle tulevia typeryyksiä, jotka tulevat annettuina, kysymättä. Kahden vuoden pandemia: maskit, huoli, etä- ja lähiopetuksen vuorottelu, hybridiopetus peräti kahdessa luokassa ja etänä yhtä aikaa, uupuneet ja tukea kaipaavat oppilaat.

Kun ajattelen menneitä vuosia, viittä tai kuutta, mutta erityisesti kahta – väsyn pelkästä muistamisesta.

Silti opettajan työ on maailman paras. Se on vaikuttamisen ja kohtaamisen paikka vailla vertaa, työ, jolla on merkitys. Se on läsnäoloa, jossa paljon on mahdollista. Siksi minusta on mukavaa herätä ja lähteä töihin.

Nyt suunnittelemme ensimmäistä pandemian jälkeistä leirikoulua. Mukaan pääsevien oppilaiden (ja heidän vanhempiensa) ilo ja kiitollisuus on käsinkoskelteltavaa.

Olen ajatellut myös isoisoäitiäni Idaa.

Minusta häneen kulkee opettajien ketju. Kun Ida opiskeli Helsingissä 1900-luvun alussa, oli Suomi osa Venäjän suuriruhtinaskuntaa. Kirjeitä sensuroitiin, itsenäisyyttä ikävöitiin, veli Seth lähti salaa Saksaan kouluttautumaan jääkäriksi.

Hän eli, rakasti ja teki työtä siinä ajassa ja paikassa. Vuosiin 1885-1931 mahtui monenlaisia aikoja, ilon ja odotuksen, pelon ja toivon vuosia.

Meidän aikamme on nyt.