Kevään puhtaat päivät

Olen käynyt jo monta kertaa katsomassa kevättä.

Juuri nyt se tulee tulvimalla, myrskyten. Sitä ihmeellistä ääntä pysähdyin kuuntelemaan auringossa, työpäivän jälkeen. Yritän osua lapsuuden putouksille silloin, kun scillat ovat juuri nousseet maasta ja hento sininen peittää koko rinteen. Vielä ei ollut se hetki.

Olen selvinnyt tähän asti.

Mutta on ikävä tyhjiä hetkiä, puhtaita päiviä: ”Niin kulkevat päivät nopein askelin/ meistä piittaamatta mutta hyvin jaksaen/ kantaa kaiken minkä niille sälytämme/ joskus päiviä tuskin erottaa rojulta./ Kun ne kulkevat tyhjin käsin, me näemme ne/ ja sen että ne kulkevat.” (Solveig von Schoulz)

Paljon on ollut, kaikkea, paljon on kesken, mutta jotakin on tullut valmiiksi.

On hetkiä, jolloin voi istua iltapäivän auringossa kuistilla, kuunnella tiaisia ja mustarastaita. Etsiä päiviä rojun alta.

Kevät ei vielä tuoksu, mutta se kuuluu ja tuntuu.

Illansuussa kuuntelimme kirkosta puhetta ja laulua. Kiirastorstain pysähtynyt hetki, täällä ja toisaalla, tässä ja aina. Kuuntelin ja kuvittelin, miten kynttilät sammutettiin ja alttari puettiin mustaan.

Lähdetkö kirkkoon, kysyi mies, ja minä lähdin. Lyhyt ehtoollishartaus siellä oli, messun jälkeen, muutamia ihmisiä. Tunnistettava ikävä yhteyteen, kokemaan todeksi toivottua, ikävöityä.

Paljon välittyy kuunnellessa, katsoessa, ja paljon jää sivuun.