Pohjois-Karjalan ihmeellinen alkukesä ja luopumisen vaikeus

Sähköpostissa oli viesti Kalevalaseuralta. Siinä kerrottiin, että Nehvon vartio on myynnissä. Nehvo on juuri se paikka, jossa olemme aloittaneet monta kesää, vuodesta 2014 asti (jos oikein muistan).

Heti koulun päätyttyä olemme pakanneet auton, ajaneet kokonaisen päivän pitkin itärajaa. Pysähtyneet, jatkaneet, jutelleet, olleet hiljaa. Ja vähitellen ovat mielestä karisseet kaikki talven surut, täytymiset, kiireet.

Ajaessa maisema on hiljalleen muuttunut, pehmeistä kummuista ja mäistä on tullut vaaroja, metsistä syvempiä ja synkempiä, väreistä kirkkaampia.

Perillä kevät on aina ollut viikkoja jäljessä etelän keväästä. Kaikki on vielä ollut puhdasta ja alussa, ihmeellisesti.

Ensimmäiseksi lämmitetään rantasauna, käydään hyisessä järvessä, pistäytymässä.

Rajaseudulla on hiljaista, vain tukkirekat ja mökkiläisten autot ajavat talon ohi.

Oikeastaan siellä ei ole hiljaista. Yö on muutaman tunnin mittainen, vaikenevatko linnut pimeimmäksi ajaksi? Sitä en tiedä. Mutta usein olen herännyt neljältä, kävellyt laiturille istumaan. Aamu sarastaa silloin, järvi on tyyni, linnut!

Sen pitkän matkan takaa, siitä rantamaisemasta, löysin muistoista kevyen paikan, josta vähitellen tuli oma.

Tänä talvena olemme käyneet Pohjois-Karjalassa jo kahdesti, mutta yöpyneet eri paikoissa. Ne ovat olleet hyviä yöpaikkoja, mutta Nehvo on silti muuta.

Voisiko sieltä löytyä mitään Nehvon kaltaista?

Kuvat: Espoonkartano viikko sitten, hetkeä ennen puhkeamista.