Pyhä vuori

Monteluco kohoaa Spoleton yläpuolella, iltaisin sen rinteeseen syttyy risti. Vuorelle johtava Ponte delle Torrin silta (yllä) on tuttu ainakin kaikille Isä Matteon tutkimuksia seuranneille, sillä juuri sitä pitkin Isä Matteo pyöräilee jokaisen Spoletossa kuvatun jakson alussa.

Vanha kaupunki asettuu rinteeseen ja kukkulalle – ylös katedraalille (alla) pääsee pieniä kujia kävellen tai liukuportaita, jotka ulottuvat vielä ylemmäs, Rocca Albornozianan linnoitukseen asti (linnoitus on Isä Matteon tutkimuksissa vankila). Linnoitusta kiertää kävelytie, ja siitä avautuu hienoja näkymiä vuorille ja kaupunkiin. Sillan puolella on kahvila, jonka pöydistä voi katsella laaksoon ja Montelucon vuorelle.

Silta oli remontissa ja se vaikeutti Montelucolle kiipeämistä. Siksi päätimme ajaa autolla rotkon toiselle puolelle, parkkeerasimme lopulta jonkun kesähuvilan sisäänajotien reunalle. Siitä pääsi metsän läpi vaellusreitille, joita risteilee pitkin rinnettä.

Päädyimme kiertämään vuoren takapuolelta, polun varrella oli useita risteyksiä joilta olisi voinut jatkaa lähivuorille. Polku oli sopiva kävelijöille, mutta pyörillä siellä olisi ollut vaikeaa liikkua.

Minulla on hieman ristiriitainen suhde pyhiin paikkoihin. Toisaalta ne ovat erityisiä, ”ohuita kohtia”, joissa erilaiset todellisuudet kohtaavat. Usein ne sijaitsevat hienoissa luontokohteissa ja niihin sisältyy paljon tarinoita, historiallisia kerroksia ja kulttuuriperintöä. Samalla ne ovat pyhiinvaelluskohteita, joissa saattaa kulkea taukoamaton pyhiinvaeltajien virta.

Olin kuvitellut, ettei laella olisi muuta kuin luostari, mutta sieltä löytyi useita kesähuviloita ja retkeilyalue, jossa oli piknik-pöytiä, pieni kahvila ja ravintola. Retkeilyalueen reunalta löytyi varsinainen kohde, 1218 perustettu fransiskaanien luostari, joka on yhä toiminnassa.

Luostarissa on pieni kirkko, vanhoja keljoja reunustava käytävä on avoin vierailijoille. Hyötypuutarha ja yksityiset tilat ovat suljettuja.

Luostarin vieressä on aidattu metsäalue, jossa kulkee useita polkuja. Sitä kutsutaan pyhäksi metsäksi. Luostarissa ja metsässä kuljeskeli pyhiinvaellusseurueita reppuineen ja sauvoineen – matkalla Assisiin tai Assisista. Vanhat pyhiinvaellusreitit kulkevat juuri näillä vuorilla, näissä metsissä.

Juttelimme Tsekistä tulleiden pyhiinvaeltajien kanssa. Heitä nauratti ajatus protestanteista fransiskaanien reitillä – ”sehän on mahdoton ajatus”, he tuumasivat.

Pyhän metsän ja ristin luota avautui näkymä pyhiinvaeltajien laaksoon. 11 vuotta sitten asuimme kaksi viikkoa vuorella, josta yksi pyhiinvaeltajien reiteistä kulki. Se oli viimeinen ponnistus ennen laaksoa ja tasaista.

Spoletosta lähtiessä kävimme Assisissa ja se oli koko matkan ainoa ruuhkainen osuus. Tämä oli kolmas retkemme Assisiin ja tässä välissä oli tapahtunut jotakin. Molemmilla edellisillä retkillä (kesäkuussa ja syyskuussa) se oli unelias piikukaupunki, jossa oli turisteja tuskin nimeksi. Nyt tilanne oli toinen.

Kaupungin kujilla kuljeskeli useita turistiseurueita oppaiden perässä (jotkut ryhmät olivat pukeutuneet samanvärisiin t-paitoihin). Ruoka oli ylihintaista ja matkamuistomyymälöitä viljalti. Vierailumme jäi lyhyeksi, ja senkin aikana piti rauhoittua ja ajatella: havainnoi, mitä tapahtuu.

Niin teen, kun ihmisiä on liikaa ja se ahdistaa. Lepopaikat katoavat, oma tila häviää, ajatus ei kulje. Sellaisissa tilanteissa etäisyyden ottaminen ja ”antropologin asenteen” omaksuminen auttaa – se on yksi niistä asioista, jotka omaksuin opiskeluaikana käydessämme havainnoimassa milloin mitäkin.