Kysymys on suhteesta

Iltapäivisin vuoteella on auringon läikkä. Kevään arka valo, ikkunan läpi hyvin lämmin.

Siinä lämmittelen, kuuntelen äänikirjaa. Se on Carol Shieldsin Unless, suomeksi moneen kertaan luettu. Poimin sanoja, joita en ymmärrä, kirjoitan ne vihkoon, etsin merkityksiä. Ja kun kysyn ne pojiltani, he tuntevat ne kaikki.

Kirja on taitavasti luettu, kuin puhetta, elävää, minulle. Se liikuttaa minussa jotakin, se on näin luettuna kuin toinen kirja, silti siinä on oman luetun kirjani paino.

Ne limittyvät sisäkkäin, kuin yhden saman asian kahdeksi puoleksi, kuten vain kielet voivat – eivät ne ilmaise maailmaa samoin, vaan omilla tavoillaan. Ihmettelen kääntämisen taitoa, mahdollisuutta. Kielet kantavat mukanaan kokonaista katsomisen tapaa, sitä minä kuuntelen.

Kirja kertoo suhteesta, vanhemman ja lapsen, lapsen ja maailman. Eikä se ole vain vanhempi, vaan nainen, äiti.

Se kuvaa terävästi maailman särkymisen kokemusta – epätoivoista, väistämätöntä oman paikan ja siihen sisältyvien mahdollisuuksien hakemista. Huoneita ja tiloja, jotka sulkeutuvat – toisia, jotka ovat avoimina läsnä.

Ja kysymystä: miksi?

Ajattelen sitä hetkeä, jolloin Shields kirjoitti tämän kirjan. Hän oli sairastunut rintasyöpään ja hänellä oli paljon sanottavaa. Sen kaiken kuulen tuosta kirjasta: surun, hiljaisuuden, myös vihan. Turhautumisen.

Vahvimpana kuulen kuitenkin tuon suhteen: ihmisen ja hänen lapsensa, ihmisen ja maailman.

Se voi olla täynnä rakkautta – joka läpäisee kaikki kerrokset, ulottuu kaikkialle. Ja voi silti olla voimaton.

Se voi olla kokonaan pelon ja huolen täyttämä, niin ettei niiden alta näy mitään muuta – ja silti ihminen voi tehdä tavallisia asioita ja jatkaa elämää.

Suhde ja maailma, täynnä hurjaa rakkautta, jolla on aina varjo mukanaan. Selkäpuoli, tumma.