Muistamisretkiä

Joulukuussa läsnä- ja poissaolon raja muuttuu, ohenee. Joku kauan sitten mennyt onkin tässä, kulkee vierellä, tulee luokse. Ja toinen, aina ollut, onkin poissa.

Ja nauru ja itku, ilo ja suru, kääntöpuolet, sulautuvat yhteen. Ja se on kuin suuri pohjaväri, kangas kaiken takana.

Sininen se on, vihreä, tumma.

Olemme tehneet muistamisretkiä. Kulkeneet silläkin tiellä, tai polku se on, johon kannoimme esikoisemme 27 vuotta sitten. Otimme salaa tutin sairaalasta, emme uskoneet että poika pysyisi rauhallisena viittä kilometriä.

Miten tuttuja nuo tiet, puut, taivas – vaikka taloa ei enää ole ja kaupunginosaa tuskin tuntee. Ne tiet kuitenkin jalkojen alla, metsä, vaunun aisa sormissa.

Lapsi sylissä.

Myös se pieni tyttö, jota lähdimme Lucian päivänä aamuvarhaisella synnyttämään. Se oli toinen katu, toinen talo. Kevyt liikkeet ihon alla, paino lantiota vasten, selkää.

Ja sitten – pieni tyttö!