Matkahaaveita: Kioto

Mikähän oli ensin? Ehkä vuosi 1977 ja amerikkalainen opettajani Ms. Jonietz. Hän sai vietyä koko teksasilaisen kakkosluokkamme japanilaiseen ravintolaan. Hän näytti meille kuvia Japanista ja onnistui välittämään oman kiinnostuksensa ja rakkautensa japanilaista kulttuuria kohtaan. Siitä on kauan, mutta luulen, että juuri sieltä muistan japanilaisten puutarhojen hämmästyttävän vihreyden ja kauneuden.

Seuraavaksi tulivat ehkä kirjat, ennenkaikkea ruotsalais-amerikkalaisen Edita Morriksen (1902-1988) Hiroshiman kukat ja Hiroshiman kylvö. Muistan, että ne tekivät nuoreen mieleen lähtemättömän vaikutuksen.

Sen jälkeen tulivat varmaankin tanka-  ja haiku-runot, joita luin Tuomas Anhavan Oikukas tuuli -kokoelmasta ja Kai Niemisen monista käännöksistä. Kirjoitin niitä muistiin omiin kirjoihini. Kallion lukiossa harjoittelimme tanka-mittaa kirjallisen ilmaisun tunnilla (miten viisas harjoitus!).

Sitten tulivat maailmanuskontojen kurssit, joilla luimme ja kuuntelimme luentoja sintolaisuudesta. llmari Vesterinen kirjoitti myös itse toimittamaani kirjaan Japanin kansallisuskonnosta. Se kaikki oli kiehtovaa, erilaista.

Opiskeluaikana tapasin yliopiston konferenssissa japanilaisen tutkijan, joka tervehti meitä kumartaen vyötäröltä asti. Hän oli tullut Suomeen esitelmöimään kahden vilkkaan koululaispojan kanssa, jotka juoksivat Porthanian rappuja ylös ja alas (miten hän selviytyi siitä, hymyillen?).

Sitten tuli hieno kuvateos, jonka äiti antoi luokkaani: Maailman pyhät seudut. Se on yksi parhaista. Kirjassa kerrotaan Isen puupyhäköistä, temppelialueista, jotka kasvavat puita ja vihreää. Puisista rakenteista, joita ei korjata vaan joiden annetaan rauhassa maatua. Ehkä tuo kirja oli tärkein syy.

Oli myös muita kirjoja: Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin ja Naiset joita ajattelen öisin. Olivat Minna Eväsojan kiehtovat, oppineet ja kuitenkin hyvin kirjoitetut Japani-kirjat. Oli Kyllikki Villan päiväkirja, jossa hän kävi myös Japanissa.

Niin, haluaisin nähdä ne temppelit. Kävellä japanilaisessa puutarhassa, kuunnella hiljaisuutta. Kuvittelen, että hiljaisuutta on, vaikka siitä en voi olla varma. Ainakin aikakausi vaihtui ja keisari asetettiin hiljaisuudessa.

Japanilaisissa runoissa ja estetiikassa hiljaisuutta on, eleetöntä kauneutta. Ehkä minulla on sitä ikävä, ehkä muistin sen tässä myöhäissyksyn maisemassa.

Tankojen ja haikujen kauneus.

Muistikirjan runoja:

”Miten on tämä/ ilo yksinkertainen:/ avata palko,/ nähdä herneet ja niiden/ niin tarkka sopusointu.” (Kotomichi)

”Ennenkuin ehtii/ rankka syyssade alkaa/ hakkaan polttopuut,/ noudan purosta vettä,/ kerään metsästä yrtit.” (Ryokan)