Kirje

Etsin vanhaa valokuvaa, ja käteeni sattui kirje.

En muistanut, että se on minulla. Kirje on päivätty keväälle 1969, ja se on kirjoitettu Heinolan reumasairaalassa, äitini on kirjoittanut sen isälleni kotiin Turkuun. Siitä avautuu kokonainen avoin ikkuna pienen perheemme elämään.

Kirjeessä 27-vuotias äitini kertoo silloisesta reuman hoidosta. Sängyt olivat kovia, paljon huonompia kuin kotona. Ainoana hoitokeinona olivat makuuttaminen ja leikkaukset. Äitiäni makuutettiin ja leikattiin Heinolassa kolmen kuukauden ajan – olin silloin pieni vauva.

En tiennyt äidin Heinolan-retkestä mitään, ennen kuin sain pienen tytön. Olin silloin 26, miltei samanikäinen kuin äitini minut saadessaan. Hoitaessani suloista tyttöäni tajusin, että minulle on tapahtunut jotakin, kun olin pieni. Aloin kysellä vanhemmiltani.

Alkuun Heinolan muistoista ei ollut helppoa puhua.

Kaikki muistivat eri asioita, minuun kevät on jättänyt omituisen jäljen, jonka selvästi tunnistan, mutta joka ei ole sanoja tai sanottavissa.

Sellaisiakin muistot ovat.

Kirje on tärkeä, siitä näen suoraan lapsuuteen. Jotenkin se on kuin valokuva, tai vielä paljon enemmän. Se on kuin lämmin peitto.

Kirjeestä tajusin myös, että äitini hoidosta vastasi professori Veikko Laine, suomalaisen reumahoidon uranuurtaja, jota kävin haastattelemassa Mannerheimintiellä 1990-luvun alussa. Olin kesätöissä Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa, ja sain tehtäväksi järjestää reumaan liittyvän aineiston ja sittemmin toimittaa siitä kirjan. Tapasimme useamman kerran, viimeksi Heinolan reumasairaalassa järjestetyssä juhlassa.

Haastattelussa hän kertoi, että alkuun reumanhoidossa edettiin tuntemattomassa maastossa. Sairautta tai sen hoitoa ei tunnettu kylliksi, siksi kokeiltiin kaikkea: avantouintia, puolukoiden syöntiä, etelänmatkoja. Ne hoitomuodot jäivät, joiden osoitettiin objektiivisesti vaikuttavan sairauteen. Sellainen oli leikkaus. Niistä vuosista reumanhoito on muuttunut miltei dramaattisesti. Ensimmäinen suuri muutos näkyi meilläkin: äiti palasi kuntoutuksesta Kangasalan kuntoutuslaitoksesta mukanaan jumppapallo, matto ja voimisteluun sopivat vaatteet. Tämä äkkikäännös tapahtui 1986.

Paitsi äitini, myös kaksi tätiäni sairastivat vaikeaa nivelreumaa. Kukin kävi vuorollaan hoidettavana Heinolassa – kaupunki on edelleen minulle erityinen. Reumaan liittyvästä keruusta oli mukavaa koota kirjaa. En varmaankaan ajatellut sitä silloin, mutta samalla tutkin omaa ja sukumme historiaa. Esipuheessa viittaan siihen: ”Tätä kirjaa kirjoittaessani olen usein ajatellut niitä läheisiäni, joiden kautta tässä aiheena oleva sairaus on tullut minulle tutuksi. Pienenä tyttönä en koskaan miettinyt, ovatko he terveitä vai sairaita. Heillä oli rakkaat kädet ja rohkea mieli.”

Juuri kädet muistan hyvin, sen miten katselin niitä pienenä ja miten painoin omat pienet sormeni reuman muhkuroiman käden päälle.

En ole lukenut toimittamaani kirjaa pitkään aikaan, mutta lempijuttuni muistan yhä. Siinä kerrotaan 1875 syntyneestä Maikki-tädistä, jota muistelee naapurissa asunut tyttö Raina Jaaranen:

”Kun aloin olla iso tyttö ja kävin Nurmeksen keskustassa yksin asioilla, pyysi Maikki-täti tuomaan jotain voidetta käsilleen ja jaloilleen. Minä unohdin ostaa voiteen ja vasta kotona huomasin lääkkeen unohtuneeksi. Minun piti alkaa kehitellä lääkettä kotona Maikki-tädille. Laitoin pieneen lääkepurkkiin voita, kamferitippoja, risiiniöljyä, tervaa pisaran ja vähän hajuvettä. Sekoitin aineen hyvin, suljin purkin ja silloin näin Maikki-tädin jo tulevan meille hakemaan lääkettään. Maikki-täti kysyi lääkkeen hintaa, mutta se ei tällä kertaa maksanut mitään, annoin sen tuliaisiksi hänelle. Muistan sen lähdön kodistani ihan tarkkaan: Ponnisteli ensin ylös tuolilta, kokeili tasapainoaan ja lähti ”hiihtämään” ulos. ”Myrskyt mualiman, kerran unhotan, Jiesustani katsellessa” kuului vielä ulko-ovelta ja seurasimme ikkunasta, että hän pääsi perille mökkiinsä. Seuraavana aamuna tuli Maikki-täti pirteänä ja kehui uutta tuomaani lääkettä, että olipa se hyvää, kun loppuu niin pitää ostaa uutta. ”Sen me teemme”, sanoin Maikki-tädille.”