Roolien ristivetoa ja sielunhoitoa

Kävelin jäällä.

Tämä kummallinen talvi ja elämä. Kaikki roolini, jotka vetävät oikealle ja vasemmalle, eteen ja taakse. Jos ei pysähdy ajattelemaan, liikkuu kuin vetonaruista, tahdottomana. Luulee kuiskauksia pyynnöiksi, vaikka ne ovat pelkkiä ajatuksia, oletuksia, joita ei edes ole.

”Levoton – / sen taidon osaan kyllä,/ kääntää kylkeä elämän vuoteessa,/ etsiä turhaan asentoa jossa maailma ei paina.” (Kai Nieminen)

Sellaista toisinaan on.

Tähän kohtaan, tälle jäälle, ovat Kai Niemisen runot silkkaa sielunhoitoa. Niiden elinpiiri rajautuu kotiin – tai matkalle, josta katsotaan kotiin. Kotona ovat kodin ihmiset, ja heitä voi ihmetellä. Muut ovat muualla, tai heitä ei ole.

”Toinen jalka vakaasti murheessa, toinen riemussa. Siinä välissä kokonainen maailma jossa elää. Rakastaa.” (Kai Nieminen)

”Kuuntelen liikkumistasi viereisessä huoneessa, työnteon ääniä, kuulen kun pysähdyt miettimään. Äkkiä tiedän miten sen sinulle kerron: en halua että siellä olisi kukaan muu.” (Kai Nieminen)

Löysin kirjan mökkipaikkakunnan kirjastosta, luin illalla ja aamulla, matkalla kotiin ääneen, autossa.

Kuin olisi ollut saunassa. Olisi kesä, kaukana kaikki.

Ääriviivat selkeinä ympärillä: tässä olen minä ja tässä sinä, tässä leveällä kädellä piirretty kodin raja, sen ulkopuolella kaikki muu.

Ne muut ovat lempeästi läsnä ja olemassa.

”Isä, kun tulet ulos, älä hämmästy jos me ei olle pihalla/ me mentiin poimimaan nokkosia/ tai ehkä muuten vaan katselemaan maailmaa.” (Kai Nieminen)

Pojantyttären kanssa piirsimme vuorotellen toistemme selkään. Piti arvata, mitä piirsi. Viimeisen piirroksen jälkeen huokasin: nyt minua nukuttaa. Pojantytär peitteli minut hiljaa, sammutti valot, sulki ovet ja hiipi pois.

Minä olen minä, sinä olet sinä. Me olemme tässä, muuta ei ole.

”Tule luokseni,
tule joen yli:
metsä on suuri ja metsä on avoin,
tule, minä kutsun,
tule ja tullessasi
älä pelota oravaa.
Tule luokseni, pyydän,
tule suoraan. Älä polkuja pitkin,
ne johtavat harhaan. Tule,
ja kun olet perillä,
et löydä minua. Ovi on auki.
Ota kaapista leipää jos sinun on nälkä,
etsi pöydältä kirja ja odota.
Tule luokseni,
olen täällä.”

(Kai Nieminen)