Syksyn 2021 lukupäiväkirjaa

Nina Mero: Romanssin sankari (Gummerus, 2021)

Romaani on kirjoitettu erikoisjoukoissa palkkasotilaana toimineen englantilaisen miehen näkökulmasta. Vuodet sodissa ovat tatuoituneet miehen kehoon ja mieleen, hän tulee Suomeen lepäämään ja sitten alkaa tapahtua. Kirja on oppineesti kirjoitettu, kirjailija on myös kirjallisuudentutkija – hän on tehnyt läksynsä ja arvostaa lajiaan. Miehen näkökulmaan totuttelu vei aikaa ja oli erilaista – mutta kirja oli kiinnostava.

Johanna Vuoksenmaa: Pimeät tunnit (Otava, 2020)

Kirja kertoo eräästä perheestä vuoden 1977 sähkölakon aikaan. Se tutkii valoisan ja pimeän rajaa, pimeän kätkemiä salaisuuksia, ihmisen kaipausta ja usein epäonnista ja vaikeaa kurottelua toisen luo. 1970-luvulla eläneelle se on samalla silkkaa nostalgiaa ja onnistuu tavoittamaan vuosikymmenen hengen.

Riina Katajavuosi: Kypros (Tammi, 2021)

Romaani kertoo suomalaisesta kirjailijasta, joka lähtee runofestivaaleille Kyprokselle. Se kuvaa tuon yhden matkan ja tutkii sen kautta kirjailijan elämää ja kirjoittamisen ehtoja. Mitä merkitystä on toisten kirjailijoiden kanssa jaetulla todellisuudella, vierailla vaikutteilla, matkalla? Jollain tapaa romaani toi mieleen Anneli Kannon kirjoitusoppaan Kirjoittamassa – tuon kirjan kertomukset kirjailijan työstä tulivat todeksi.

Kai Nieminen: Heräsin taas unesta (Basam books, 2021)

Runoteoksen aihe on kaipaus. Runot ovat tuttua Niemistä, mutta aihepiiri on erilainen. Puoliso on kuollut ja päähenkilö totuttelee elämään ilman häntä. Maailma pelkistyy, ikävä on alati läsnä, puoliso käy unissa, on herättyä taas poissa. Kuitenkin on jatkettava elämää, esitettävä selviävänsä. Kirjaa piti lukea hitaasti (enkä olisi halunnut palauttaa sitä ollenkaan).

Alexander McCall Smith: Kadonneiden ystävien maille (Otava, 2021)

Botswanan etsivätoimisto jatkaa tuttuun tapaan sekä pyydettyjen että pöydän alta löytyvien rikosten tai epäselvyyksien selvittämistä. Mma Ramotswen ja Grace Makutsin mukana on osa-aikaisena apulaisetsivänä mekaanikko Charles. Rauhoittavaa iltalukemista.

Riitta Kylänpää: Utelias mieli: Claes Anderssonin elämä (Siltala, 2020)

Hyvin kirjoitettu elämäkerta, jossa minulle kaikkein kiinnostavinta oli uran alkuaika: kirjailijan kutsumuksen löytyminen ja oman lääkäriprofiilin syntyminen. Andersson oli luomassa ja kokeilemassa uusia ja aikanaan vallankumouksellisia tapoja hoitaa psyykkisiä sairauksia. Kiinnostavaa oli myös kirjailijan ja lääkärin työn vuoropuhelu, ainutlaatuisen kirjoittajan jäljen syntyminen.

Kuvat ovat Jyväskylästä, jossa pysähdyimme viimeisellä kesäretkellä matkalla Savoon. Olin juuri lukenut Pirkko Soinisen Valosta rakentuvat huoneet (Bazar, 2021) – oli mentävä katsomaan Seminaarinmäkeä ja aistimaan sen henkeä. Minulla oli Wivi Lönnistä vain hämärä mielikuva, kun aloitin kirjan. Sitten ymmärsin, että hän on kuitenkin tuttu suunnittelemiensa rakennusten kautta. Lönnin huoneet tosiaan rakentuvat valosta. Jotenkin tuo tienraivaaja liittyy myös suomalaisen sivistyksen historiaan ja henkeen. Sitäkin Soininen kuvaa elävästi.

Olen lukenut myös koko joukon Donna Leonin dekkareita, jotka eivät ole jännittäviä vaan sopivat rauhalliseksi iltalukemiseksi yhtä hyvin kuin McCall Smithin dekkaritkin. Kaikkia varaamiani kirjoja en ole saanut luettua, esimerkiksi Valeria Luisellin Kadonneiden ystävien arkisto oli kiinnostava ja hyvä, mutta ei tämän syksyn kirja.