Rakel Liehu: Valaanluiset koskettimet

Syyskuussa 2019 Rakel Liehu kertoi Helsingin Sanomien haastattelussa, että hän on kirjoittanut romaanin, jossa käsittelee omia lapsuusvuosiaan. Nyt tuo romaani on ilmestynyt WSOY:n kustantamana.

Kirjan kertoja on perheen piano, jolla on valaanluiset koskettimet. Piano käy vuoropuhelua veljensä kanssa, joka on päätynyt toisiin oloihin, toisiin kohtaloihin – ja jolla on norsunluiset koskettimet. Veli-piano päätyy hylättynä todistamaan Leningradin piiritystä, kellariin lukittuna, piilossa. Sitten nälkäinen ja uupunut poika löytää sen etsiessään polttopuita: ”Poika soittaa niin kauan kuin jaksaa, soittaa samalla kadoksiin kokemansa sodan, nälän ja kuoleman kouran, muuttaa soitollaan kaiken astraaliksi kirkkaudeksi. Koko kylmä mullanhajuinen kellarikerros loistaa. Veljeni itkee. Kuin soitto olisi pyyhkäissyt hänen yltään vuosien pölyn ja epätoivon.” (s. 288)

Näkökulma on poikkeuksellinen, mutta toimiva: piano on kaluste, sen alla leikitään, sen koskettimia tapaillaan ja sen kautta ilmaistaan. Se kuulee myös sen, mitä muut eivät huomaa. Samalla se on metafora kaikelle sille, mikä kulkee lujana voimana läpi kirjan – pienen mustatukkaisen tytön luovuudelle, joka orastaa jo varhain ja etsii uomaansa.

Kirja on romaani, ei elämäkerta. Piano tarinoi ihmisistä, joiden elämään se on kuulunut – tämä tarinointi on kuin satua, toden rajat ylittävää. Sitten se pysähtyy havainnoimaan paikkaa ja tilaa, jossa on, sen ihmisiä ja etenkin pientä tummaa tyttöä. Se on havainnoissaan tarkka. Tärkein tapahtumapaikka on pohjoinen kylä lumen keskellä. Siellä tytön isä Herman toimii pappina. Perheessä on tytön lisäksi pieni vauva. Äiti on vahvapiirteinen Hanna, selkeä ja luja.

Välillä ääneen siirtyy tyttö, aikuinen jo, joka tutkii muistojaan: ”Muisti ei yllä kaikkiin, pimeimmissä varastoissa oleviin. … Kieltäytyykö muisti kylmettävistä tapahtumista, jotka naulitsevat olemassaolon ristille?” (s. 268) Eletty historia nähdään lapsen silmin, niin myös muutokset ja muutot, kotipihalta avautuva kauneus, tarinoiden ja kirjojen avautuva maailma, laulut, koulun piha, sen ihmiset, myös kokemukset kiusaamisesta ja yksinäisyydestä.

Liehu kuvaa lapsen kokemuksia kirkkaasti, tavalla, joka voi syntyä vain pitkän matkan jälkeen. Viisaasti, väkevästi, niin, että lukija hiljenee.

”Annu tuo kolme karbidilamppua, ja nainen sytyttää niihin valon. Huone on kuin pieni häilyvä temppeli, kun he viipyvät siinä. Siinä pikku Elisabet nyt lepää, yksin, ja yön tähdetkin polvistuvat katsomaan, aamun tähdet tekemään kirkkaita ristinmerkkejään. Hän ei herää.

En kirjaa perheen itkua, veli.” (s. 261)

Kirja on hitaasti luettava. Siinä on paljon kiteytymiä, helmiä, jotka tekee mieli kirjoittaa ylös. Se on runoilijan romaani, jonka jälkeen on vaikea aloittaa uutta kirjaa.

Kellot soivat hitaasti. Aurinko pilkistää keltaisena lohdun liekkinä lumisen metsän takaa. Joku ajaa ohi reen jalakset natisten, tietämättä miten halkaistuja, vereslihalla portailla hiljaa seisovien sydämet ovat”. (s. 267)

****

Kiitos kirjasta, WSOY.