Pohjoisesta kotiin, muistoista maailman reunalle

IMG_8089

Pääsin pohjoiseen, työmatkalle. Jo lentokoneessa katselin ikkunasta: miten avara taivas, miten kauas kumpuilevaa maisemaa, metsänvihreää, tuntureita. Sitä, mikä etelästä tullessa näkyy huikeana valona, vapautena.

Työpäivä oli täynnä ohjelmaa. Sen kaiken ohessa oli myös hiljaisia hetkiä, omia. Kuin pieniä taskuja, tai – katveita.

Kävelin Lapin yliopiston pitkän käytävän toiseen päähän ja kurkistin Esko ja Asko -saliin, jossa oli luento meneillään. Juuri siellä väittelin lähes päivälleen seitsemän vuotta sitten. Sali näytti ylhäältä katsottuna erilaiselta. Muistin, miltä tuntui vatsassa. Miten puristin pöydän reunoja seisoessani ja aloittaessani. Miten ensimmäisissä riveissä istuivat sukulaiseni, rauhallisina ja luottaen.

Lounastimme samassa kahvilassa, jossa yliopisto tarjosi väitöskahvit. Se oli remontoitu, nyt tilassa oli myös vihreitä nojatuolikiikkuja ja edelleen, paljon valoa.

IMG_8062.JPG

Arktisessa keskuksessa seisoin hetken kirjastossa, katselin kirjanselkiä. Yhtäkkiä käsitin seisovani isäni kirjastossa, tuossa kauan sitten kadonneessa. Miten monta kertaa olen aakkostanut noita kirjoja, katsellut niiden selkiä. Leikkinyt kirjahyllyjen väleissä, piilopaikassani.

Miten tuttuja ne olivat.

Vanhempieni avioeron myötä kirjasto muutti kotoa, jäljelle jäi tyhjä huone. Nyt löysin ne kirjat, ja ne olivat siellä missä pitikin – avoimessa paikassa, kenen tahansa lainattavissa.

Kirjastonhoitajalle sanoin, että jos jonkun kirjan välistä löytyy paperinukkeja, ne ovat minun.

IMG_8095

Kotiin palattua piti etsiytyä kiinni tavalliseen arkeen. Lähteä pyörällä töihin. Metsässä oli jäätä ja lunta, teillä hiekkaa. Tavalliset työt, ja matkan tuomat työt. Asettumisen vaikeus.

Viikon lopulla oli päästävä maailman reunalle. Sinne, mistä näkyy meri ja horisontti. Muuttolintujen parvet. Missä sulava jää humahtelee ja kallio on vielä kylmä.

Piti istua kalliolla hetki. Sen paljaudessa. Tuntea auringon arka lämpö, tavoittaa silmiin maailman reuna.

IMG_8099

Kirjaston hyllylle oli joku kulkija jättänyt poimittavaksi Rakel Liehun Runoja 1974-1977. Ne ovat pohjoisen runoja. Niiltä sivuilta osui silmiin yksi säe: ”Lohdutuksen ovi on auki”.

Ja nuo toiset:

Portti/ on lähtijälle avoin/ ja ranta autio:/ sitä pitkin näkee sydämensä levottomuuden/ kiiruhtavan, kiiruhtavan.

Veden rajassa orvokit kuuntelevat./ Ne valaisevat yksinäisyyttä,/ joka loistaa meistä moneen suuntaan,/ ja läheisyyttä,/ joka joskus ojennetaan meille matkallamme/ kuin lasillinen valoa/ pimeässä juotavaksi.”

(Rakel Liehu)