Kuin jotakin olisi valmistumassa

Nämä ovat olleet merkillisiä viikkoja. Miltei kaksi viikkoa sitten alkoivat ylioppilaskirjoitukset. En tiedä, jännittikö oppilaita, mutta tällä kertaa ainakin opettajia jännitti. Olimme melkein kaikki koululla ensimmäisenä tiistaina – sitä ennen olimme miettineet, miten oikein toimimme.

Miten minimoidaan kontaktit, kun samalla on kuitenkin tarkistettava eväät ja koneet, annettava koodeja ja vietävä paperia, kuljetettava vessaan?

Kaikki meni kuitenkin hyvin.

Kirjoituspäiviä oli paljon; menneellä viikolla olin joka päivä valvomassa. Aika moni oppilas oli siellä myös, päivä toisensa perään.

Miten he jaksoivat?

Tunnelma saleissa ja luokissa oli rauhallinen. Maailma kaikkineen tuntui olevan kaukana.

Valvonta on erityinen tehtävä. Mitään muuta ei saa tehdä kuin valvoa. Yleensä tekemistä riittää ja istumaan ehtii vain pieniä toveja, silti siellä ehtii ajatella, toisella tavalla kuin muualla.

Tänä vuonna tuntui, kuin olisimme yhdessä kulkeneet jonkin läpi.

Tänä viikonloppuna olen lukenut kokelaiden vastauksia. Mieleen tuntuu piirtyvän kaari, joka on miltei ehjä. Kuin jotakin olisi valmistumassa, tulossa loppuun, käänne näkyvissä.

Siitä on vain hetki, kun he tulivat kouluun. Miten monta kurssia olen viettänyt heidän kanssaan samassa luokassa, keskustellut, kuunnellut, lukenut esseitä? Enimmillään kahdeksan kurssia, joidenkin kohdalla jopa kymmenen.

Jotkut olen oppinut tuntemaan hyvin.

Tälläkin kertaa oli sykähdyttävää nähdä, että joku onnistui kokoamaan osaamansa ja kiteyttämään siitä tärkeimmän. Mutta juuri tällä kertaa oli myös heitä, jotka eivät ole selviytyneet tästä talvesta. Lause jää kesken, ilmaan. Ei synny kaarta, on hajallaan oleva lause, sanoja, käsi joka nostaa kynän, mutta ei saa sitä paperille.

Ehjä kaari täyttyy toukokuun lopussa, kun vietämme ylioppilasjuhlaa – jos täyttyy. Olisipa silloin mahdollista nähdä, katsoa silmiin, ojentaa käsi.