Kirjoittava ihminen?

Kirjoittaminen on kulkenut mukanani aina, mutta enää en ole varma, olenko kirjoittava ihminen. Vuodet ovat vaikuttaneet niin, että opettaminen on tullut helpommaksi. Osaan tehdä sitä itsenäni, olla läsnä ja varioida mieleni mukaan. Se tarkoittaa melko pakotonta olemista ja vuorovaikutusta.

Opettaminen ottaa osansa, aina. Siitä on vaikeaa luopua, sillä aina tulee uusia oppilaita, joiden polkua haluaa seurata.

Se on kuitenkin kokonaan muuta kuin kirjoittava elämä. Se on kätilöintiä, toisen huomaamista, hänen ohjaamistaan kohti jotakin. Siinä on iloa ja täyttymystä, kun huomaa oppilaan löytäneen ryhtinsä ja ottaneen tilansa.

Kirjoittaminen on muuta. Se vaatii aikaa, toisten unohtamista, ajattelua. Pitää pystyä synnyttämään jotakin, mitä ei vielä ole. Pitää olla joku näky, ja kirjoitusrauha.

Sitä minulla ei ole (vaikka koti on tyhjä).

Olen tehnyt sitä, mikä on työn ohessa mahdollista, mutta sillä on rajansa.

Siksi huomaan toisinaan pysähtyväni. Katson kirjahyllyäni ja kaikkia sen vihkoja, muistiinpanoja. Mikä se olikaan, mitä kohti olin menossa? Miksi? Onko se tärkeää?

Onko se minun oma paikkani maailmassa (katoavat rauhan hetket, jotakin varten). Osaanko ottaa ne, tarttua niihin.

Onko minulla se näky.