Katseen lumoa
Poikkesimme hetken mielijohteesta Tallinnan Fotografiskaan. Siellä oli hellyttävä ja kantaaottava näyttely Lemmikit. Niitä katseltiin kaikkiaan 26 valokuvaajan silmin – vuorovaikutuksen, vertaisuuden, muotoilun ja ympäristön näkökulmista.
Jäin katsomaan katseita.
Miten ihmisen saa olemaan valokuvassa noin, tuntemaan noin avointa luottamusta vierellä olevaan eläimeen ja kuvaajaan? Ja miten koiran?
Museon avarassa kahvilassa katselimme poikaa, joka liihotti ympäri tilaa musiikin tahdissa, kädet levällään. Aina kierroksen tehtyään hän pysähtyi äitinsä selän taakse ja halasi häntä.
Muistatko, miltä tuntui lapsena, kun ei ollut mitään huolia, kysyi mies.
En muistanut, nyt muistan: kun leikimme metsässä, ja puut olivat seiniä, kivi istuin ja ikkunoista näkyi järven sininen.
Kun uin. Kun kirjoitin ja piirsin tarinoita vihkoon. Kun täti kertoi tarinoita, ja sade ropisi peltikattoon.
Kuvattavissa on jokin auki – kuin katsojakin näkisi suoraan lapsuuteen.
Kuvat toivat mieleen lastenkirjat, ne, joissa ei ollut kuvia.
Jotain ajatonta: kuin lapsen katse olisi aina sama. Kuin jokaisessa olisi jotakin, arvokasta yksinäisyyttä, oma ihmeellinen maailma, jota hän katselee.
Kuva: Robin Schwartz
Kaupo Kikkaksen näyttelystä Inner cosmos en löytänyt katseita, mutta tarinoita löysin.
Näyttelyn videolla hän kertoo, miten Hararin teokset vaikuttivat häneen. Hän alkoi miettiä myyttejä ja tarinoita ja luomaan omia. Hän tutkii kuvissa ihmisenä olemista, hänen yksinäisyyttään, yhteyttä muihin, paikkaa maailmassa.
Katveita 