Kun yhden on oltava kolme

On kirjoitettava ylös tämä päivä: 15.4.2021. Se oli käännekohta.

Takana oli silloin neljä ja puoli kuukautta etäopetusta. Oli lähdettävä takaisin kouluun. Miten se pitäisi ilmaista: pääsimme takaisin, aloitimme taas, jouduimme?

Minun koulussani oppilaat jaettiin kahteen ryhmään luokka-asteen mukaan. Ensin kouluun pääsivät ykköset, seuraavalla viikolla kakkoset.

Pyöräilin kouluun. Se oli ensimmäinen pidempi pyöräily sitten syksyn. Pakkasin mukaan kaiken mahdollisen, kaiken varalta. Oli ihmeellinen kevätaamu. Ajattelin, että vain pyöräilemällä voin ottaa tämän haltuun, jos sitenkään.

Jos sitenkään.

Jokainen paikalla oleva oppilasryhmä oli jaettu kahteen luokkaan. Jos ryhmään kuului lisäksi toisen luokka-asteen oppilaita, he olivat kotona. Huomasin siis opettavani samaan aikaan kahdessa luokassa ja kotona olevia.

Oppilaat olivat kuin haaksirikon jälkeen, vihdoin kuivalla maalla, haukkomassa henkeä, jota eivät saa kyllikseen. Merkille pantavaa oli se, että ykköset eivät vielä tässäkään vaiheessa vuotta tunne toisiaan. He ovat opiskelleet yhdessä vain hetken.

Minulla oli kolme oppituntia. Jokaisen ryhmän kohdalla tilanne oli vähän erilainen. Kaikki mahdolliset variaatiot olivat läsnä: 4/5 etäopetuksessa ja 1/5 luokassa, 3/4 jaettuna kahteen luokkaan ja 1/4 etäopetuksessa, 2/3 yhdessä luokassa ja 1/3 kotona. Tähän kaikkeen liittyviä teknisiä ongelmia en edes mainitse.

Kesken yhden tunnin tuli vanhemmalta viesti, jossa hän pyysi huomioimaan lapsensa erityistarpeet paremmin.

Päänsärky ei loppunut kotimatkalla, ei kotona, ei iltalenkin jälkeen vaan vasta myöhään illalla.

Seuraavan päivän sain opettaa etäopetuksessa olevia ryhmiä kotona. Yöllä näin painajaisia koulusta.

Ymmärrän, että kaikista oppimistoiveista huolimatta opiskelu ei kuitenkaan ole nyt tärkeintä. Jokin muu on. Ymmärrän myös, että tästä ei ole mahdollista selvitä hyvin. Onko tästä mahdollista selvitä jotenkin? Sitä en tiedä vielä.

Ymmärrän, että minun pitää valmistautua näihin päiviin toisin kuin yleensä. Ymmärrän, ettei siitä ole välttämättä mitään hyötyä. Kaikki muuttuu joka hetki. Ja minä olen vain yksi ihminen.

Pidän työstäni ja oppilaistani. Menen töihin oikeastaan aina mielelläni, ilolla. En pidä kaikista tehtävistä tai kaikista ryhmistä samalla tavalla, mutta en haluaisi tehdä mitään muuta työtä.

Nyt huomaan suhtautuvani työhön toisin. En tiedä, mikä voisi olla se punainen lanka, jonka varassa jostain tämänkaltaisesta voisi selvitä.

Tänään pieni pojantytär seisoi kuistilla ja ihmetteli etanaa. Sitruunaperhosen hento lepatus. Hän kantoi ämpäristä vettä pienellä muovilaivalla maahan, ja kantoi, ja kantoi. Hän kasteli sukkansa. Pysähtyi katsomaan etanaa silmät avoimina, kuin siinä hetkessä olisivat kaikki maailman ihmeet.

Auttaako, jos ajattelen häntä, en mitään muuta?