Pyörällä Savon sydänmailla

Toisen matkapäivän aamuna lähdin pyöräilemään kohti Savon sydäntä. Ajoin ensin viitostien vartta hyvää pyörätietä kohti pohjoista. Olin ladannut matkareitin google mapsista, jota en oikeastaan koskaan käytä. Laitoin kuulokkeen korvaan ja ajattelin seurata reittiohjeita sieltä.

Pian puolipilvinen taivas avautui ja laski maiseman ylle kaatosateen. Sain puetuksi sadevaatteet, mutta  kenkäsuojat olivat pyörälaukun pohjalla ja saivat jäädä sinne. – Ainoat kenkäni alkoivat loiskia viiden sadekilometrin jälkeen.

Reittini oli määrä lähteä viitostieltä itään ja sitten koilliseen. Tie vei syvemmälle metsään, sinne, mitä tätini tapasi kutsua saloksi. Hän oli kansakoulunopettajana Varpaisjärvellä ja lapset olivat ”salolta”, miltei tiettömien taipaleiden takaa.

Nyt olin salolla. Ei ihmisiä, ei autoja, tienviittoja tai postilaatikoita. Hylättyjä pientiloja, joissa on joskus asunut perheitä ja viljellyt maata.

Google maps kadotti minut ja alkoi hokea korvaani: tee u-käännös. Sitä en aikonut tehdä, saloa ja muhkuraisia teitä oli takana niin pitkälti enkä tosiaan tiennyt missä olin. Ajattelin, että jatkan niin kauas, että lopulta löydän isomman tien.

Löysinkin. Pysäytin ohikulkevan auton ja kysyin neuvoa. Hän kertoi, että olin aika lähellä viitostietä (miten, olinhan ajanut kohti itää ja koillista ainakin 15 kilometriä?). Hän neuvoi pysähtymään kahvilla viitostien varrella heidän paikassaan. Tunnustin olevani tauon tarpeessa, mutta sain pian yhteyden määränpäähäni, he neuvoivat suoremman reitin.

Se oli kaunis maisematie, jonka varrella asuu Seppo Kääriäinen. Kerrotaan, että ministeriaikanaan hän järjesti soratielle asfaltin (mistä kiitos ja kumarrus tältä pyöräretkeltä). Kohta valkoinen auto pysähtyi viereeni. Sama savolaismies siinä, tuli tarkistamaan olenko eksynyt. Hän toi minulle Iisalmen kartan ja tuubihuivin. Lupasin toiste pysähtyä kahvilla.

Jatkoin matkaani, puolipilviseltä taivaalta puhkesi uusi sade. Luulin olevani lähellä – en ollut perillä etäisyyksistä, vain siitä, mihin pitää kääntyä. Aloin tutkia google mapsia, olisiko se perillä paikastani nyt? Matkaa näytti olevan vielä 15 kilometriä!

Olin lähtenyt liikkeelle 9.17 ja ajanut pysähtymättä kolme tuntia. Minulla oli evästä, mutta en ollut syönyt niitä. Matkanhan piti olla lyhyt, 30 kilometriä. Olisin tuntenut reitin pääteitä hyvin, tai ainakin melko hyvin, mutta olin halunnut kiertää Iisalmen idän kautta ja siinä samassa olin salolla, tietymättämissä itseltäni ja satelliiteilta (hyvä!).

Viimeisten kymmenen kilometrin kohdalla väsytti niin, että oli talutettava pyörä mäen päälle. Mutta sitten! Tuttu tie ja tuttu käännös. 25 vuotta sitten edesmenneen tätini henki liikkui maiseman yllä, kutsui, jutteli, hymyili.

Olen täällä taas!

Tätini vanhassa kesäpaikassa odottivat sisko ja hänen perheensä. Pääsin syömään aurinkoiselle rantaterassille, saunaan ja uimaan, tarinoimaan pieneen pirttiin, kuten aina ennenkin. Järvelle avautuva pihapiiri oli tätini aikaan pusikkoinen. Kun aurinko paistoi tietystä kohdasta, raahasimme tädin kanssa patjat aurinkosängyille eli vanhoille hetekoille ja kiirehdimme makaamaan niille.

Olin tädin luona monena kesänä. Hän rakasti lapsia ja kutsui meitä luokseen. Hän tarinoi pirtissä ja pihalla, heräsi yöllä yökahveille. Vieraita odotellessa keitimme salakahvit (sitä teen edelleen). Pirtissä luin valoisina kesäöinä tädin kirjoja ja nytkin otin yhden mukaan aittaani (Nuoren opettajan varaventtiili, tietysti!).

Illansuussa kävimme melomalla kylässä naapurissa, pikkuserkkuni luona. Se oli ensimmäinen melontaretkeni. Sisko opasti minua ohjaamaan polkemalla ja asettumaan paikalleni. Kun olin hyvin opastettuna valmis ja selällä, istui sisko omaan kajakkiinsa toisin kuin opetti ja meni nurin. Melominen onnistui hyvin ja kajakissa oli yllättävän hyvä istua, ohjaaminen ei heti onnistunut.

Tulimme pikkuserkun luo, minä kuivissa ja sisko märissä housuissa. Portailla odottivat toisen pikkuserkun lapset, kuin vanhassa valokuvassa, joka oli saanut värit.

Kiipesimme portaat pirttiin, sisko laittoi mökkipyykit koneeseen ja pääsimme mansikkakakulle. Pikkuserkku kertoi pohjoisesta ja näytti meille kuvia. Siellä melkein tapasimme viime keväänä.

Illalla makasin omassa aitassani kirja kädessä. Ulkoa kuului aaltoja, lintuja. Olin vuorannut ikkunat vaatteilla, mutta sivuilta kajasti kesäillan valo. En jaksanut lukea sivuakaan, kun olin jo unessa.

On lempeää lähestyä pyörällä sellaisia paikkoja kuin tämä. Kulkea, väsyä, tuntea maiseman voima ja paino. Pyöräillessä muistot lähestyvät eri tavalla, muistaa toisin, eri asioita. Ei ehdi surra, on poljettava. Ja kun on perillä, on selviytynyt.