Vuoden vaihtuessa

Kuuntelen vaimeita rakettien ääniä, autoja, kellon tikitystä. Vuodet ovat niin monenlaisia – tämäkin mennyt. Katselen sitä, sen suuntia.

Yhdessä suunnassa on sotaa, kärsimystä ja kuolemaa, pelkoa ja vereen värjäytyvä taivas. On ukrainalaisen Alyona Budinan kertomus maastaan toukokuisessa illassa – maasta, sodasta huolimatta. On Israel, Gaza ja kaikki se, mitä tuskin tohtii ajatella.

Toisessa suunnassa on huoleton leikki, lastenlasteni kädet omissani. On vieressä nukahtava pojantytär, joka nukkuu siinä, kuten lapset nukkuvat, poski tyynyllään ja peppu pystyssä. On pojanpoika, joka leikkii sotilailla onnellisena setänsä kanssa ja se leikki on loputon ja jatkuu, kun päivä nousee.

Kolmannessa on huoli läheisistä, jotka ovat elämässään uuden alussa. Kun elämä muuttuu, se ravistuu uuteen asentoon. Ja yhtäkkiä juuri siinä, syntymän ja kuoleman välissä on koko elämä, paljaana ympärillä. Siinä hetkessä on kaikki mahdollista, ja varjo näkyvillä – se yöpuoli, joka kulkee mukanamme, aina.

Neljännessä suunnassa on kaikki kaunis, jota elämässä on. Meri ja meren paljaat rannat, metsän mustikat ja vadelmat. Mustarastaat pihapuissa, punatulkut, kuusitiaiset, sinitiaiset ja närhet, puukiipijät. Kurjet! On veden viileys hellepäivänä, mökin pihaan rymistelevä hirvi. On syksyinen metsä, keltaiset lehdet ja aurinko. Ovat kaikki sienet, suppilovahverot tammimetsässä. On sumu meren yllä pakkaspäivänä, ovat kaikki ladut, joita tänäkin talvena olen hiihtänyt. On myös työn ilo, opiskelun ilo. Kaikki onnelliset retket, ja kirjat.

Ajattelen mummuni tilkkutäkkejä ja tätieni pitkiä mattoja, heidän kutimiaan ja pitsipeittojaan. Jos nämä suunnat pitäisi jotenkin sommitella yhteen, siitä tulisi kaikkien värien peitto, tai matto. Olisiko siinä joku pohjaväri, jonka mukaan kaikki taittuisi? Vai olisiko se vain suuntiinsa räiskyvien värien sekoitus, joka sattumanvaraisesti muuttuu?

Vuoden taittuessa yrittää katsella kokonaisuutta, mutta se katoaa.

Onko sitä? Jos ajattelisin nämä viikot ja kuukaudet pitkäksi matoksi, joka lähtisi oveltani kauas pihamaalle ja metsään. Kävelisin sitä, kaikki värit varpaideni alla, mitä haluaisin muistaa?

Jos muistaisi lempeät puheet ystävien kanssa, kynttilän valon. Maukkaat herkut, viipyilyn saman pöydän ääressä. Muistaisi laulun, joka jossain kohdassa sanoi juuri sen, mitä kaipasi.

Jos muistaisi hyvät, harvinaiset hetket. Sormet sormien lomassa. Sen kevyen, joka tuli ja kosketti, kun ei osannut odottaa (se todella tapahtui, sen haluan muistaa).

Unohtaisi sodan, pelon ja huolen. Sen kaiken, joka kuin toistuvana kuviona kiertyi eteen, aina vain. Eikä katse enää tavoittanut kauas, ei horisonttiin, se kaikki peittyi.

Varjo on elämässä aina läsnä, se yöpuoli. Sanotaan, että sitä vasten päivä on ja erottuu.

Tässä uuden vuoden rukouksessa 1600 vuoden takaa on kuvattu jotakin, joka kantaa ajasta toiseen, yhä:

”Anna meille suotuisia ja hyviä säitä, lahjoita hiljaisia sateita maan kantaa hedelmää, siunaa hyvyydelläsi vuoden kierto. – Tee meidät valon ja päivän lapsiksi. Lahjoita meille rauhasi ja rakkautesi, Herra, meidän Jumalamme, sillä sinä olet kaiken meille antanut.” (Basileios Suuren liturgiasta)

Kuvat: Järvenpään taidemuseon Lukemisen lumoa -näyttelystä.