Pieni matkakertomus

Joskus on suuri ilo, ettei tarvitse lähteä kauas. Nyt oli niin.

Kauas kuitenkin menin, erilaisiin maisemiin, ajan kerrosten läpi.

Asuimme Museomäellä vanhassa kerrostalossa, vuonna 1924 rakennetussa. Kuvittelimme erilaisen elämän. Valot, jotka kajastivat pimeään yöhön pieniruutuisista ikkunoista. Kerrokset, joita oli niin monta (kymmenen?), ihmiset omissa kerroksissaan, taskuissaan, yksin, toisistaan tietämättä ja silti tietäen (toisinaan tarpeettoman paljon).

Tottuisiko siihen?

Että yksi naapuri yskii loputtomiin, toinen juttelee äänekkäästi vieraidensa kanssa, kolmas nauraa ja neljännen koira haukkuu. Että käytävällä kuljetaan, valot syttyvät ja sammuvat.

Olisiko helpotus, ettei ole omaa pihaa eikä oikeastaan juuri tilaakaan? Miltä tuntuisi, että koti alkaisi eteisestä, ei pihamaalta? Vai alkaako se siitä?

Syysillan pimeässä seisoin kadulla, katselin vanhan kotini ikkunoista sisään. Rivitalo on rakennettu 1960-luvulla, suuret ikkunat, samat vanhat sisäovet. Siihen taloon synnyin, sinne minut tuotiin suuresta keskussairaalasta. Minä muistan – ja en muista!

Mitä muistat, kysyi mies.

Muistan, että postiljooni veti pulkkamme mäen päälle, tuon saman mäen. Se oli suuri mäki.

Muistan naulakon, jonka alla seisoin häpeämässä – mutta en ollut häpeissäni vaan vihoissani, niin vihoissaan kuin liki 4-vuotias voi olla. Ja hän voi!

Muistan muskarin tai seurakunnan kerhon, jossa lauloimme Täti Monikaa  ja Rouva Hulda huoletonta. Istuimme seinää vasten, me lapset.

Muistan kielen, tuon merkillisen murteen, jossa on kodin tuntu – vaikka kukaan kotonani ei puhunut turkua.

Samassa pimeässä illassa etsimme katoliselta hautausmaalta hautaa. Siivosimme kiviltä lehtiä, osoitimme lampulla koukeroisia kirjaimia. Yksi juoksija kulki ohi. Siellä se oli: sisar Paula, oikealta nimeltään Nancy Jeanne, lentäjä, syntynyt 1927, kuollut 2013. Me tutustuimme 2010, heinäkuun alussa Jorvin sairaalassa.

Päivällä olin seissyt Aboa vetus -museon pienessä kappelissa. katsellut Pyhää Annaa. Tuon saman ikonin toisinnon maalasin ja vein sisar Paulan luostariin, hänen muistolleen ja kiitokseksi.

Yksi kynttilä paloi, gregoriaaninen kirkkolaulu, miltei hiljaista.

Dominikaanien yhteisö tuli Suomeen 1200-luvulla ja täällä noudatettiin heidän kalenteriaan. Nuo talot on rakennettu 1300-1400-luvuilla – 600-700 vuotta sitten. Pyhä Anna oli naisten ja äitien turva. Hänen kasvonsa löytyvät puuveistoksista – harmaakivikirkoista, Turun tuomiokirkosta, Kansallismuseosta (ylin kuva). Aina ne saavat minut pysähtymään.

Halusin maalata hänet silloin, koska minua kosketti tuo jatkumo. Kädet olkapäillä, sylissä lapsi, joka on äiti.