Metsän lumous ja mahdollinen maailma

Löysin Ateneumista Werner Holmbergin metsän (Maantie Hämeessä). Seisoin  pienenä tyttönä sen edessä ja lumouduin. Tunsin metsän tuoksun ja hiekan jalkojen alla. Joku oli kuvannut sen, mitä minäkin näin.

Myöhemmin rakastuin muihin metsiin, mutta tuo yksi on kulkenut mukana aina. Ensimmäinen lumous.

Näyttely Suomen taiteen tarina on toteutettu hienosti: maalaukset ja veistokset ovat esillä yksin ja yhdessä, vuoropuhelussa. Siellä on kaikki se, mistä olemme kotoisin. Mikä on kirjoitettu meihin.

Mitä meihin on kirjoitettu?

Näyttelystä löytyi toinenkin lapsuuden ihme: Eemil Halosen Tyttö.

Katselin Tytön kasvoja, viittaan kietoutunutta olemusta hievahtamatta Lapinlahdella, Eemil Halosen museon kivinavetassa. Kävimme siellä melkein joka kesä – se oli lähellä kesäkotiamme. Navetta oli täynnä puuveistoksia, ala- ja yläkerta.

Olen kaivannut niitä. Tänäkin kesänä kurkistin ovesta ja luulin löytäväni ne – olin unohtanut, että ne on viety pois.

Minne? Tännekin. Navetassa ne juttelivat keskenään, nyt ne ovat maailmalla yksin. Kuka hennoi erottaa ne toisistaan?

Ateneumista löytyi kirkkaita vesiä, metsiä, niittyjä, ihmisten kasvoja. Jälkiä maailmasta, joka on kaunis, kuviteltavissa oleva ja mahdollinen. Muuta emme osaa kuvitella, muuta ei ole.

Mielessä kulki Panu Pihkalan essee, jonka luin tällä viikolla (Ilmasto meni tunteisiin, Maailman kuvalehti 2/2019). Pihkala onnistui antamaa hahmon sille, mikä on hiertänyt mieltä.

Epätoivo ja muut vaikeat tunteet ovat luonnollinen ja inhimillinen reaktio siihen, mitä maailmassa tapahtuu, hän kirjoittaa. ”Pelon pelko on seurauksiltaan usein pahempaa kuin pelko itse. Käsittelemätön pelko ilmenee usein ahdistuksena.” 

”Terve kehityksen kaari kulkisi ilmastoahdistuksesta ilmastopelkoon. Jos ja kun saamme nimettyä pelkomme, niiden voima vähenee valtavasti.” ”Ilmastonmuutokseen liittyy monenlaisia surun ja luopumisen tunteita, niin raivoisaa luopumisen tuskaa kuin ptikäkestoista murhemielisyyttä.” Surun tunteita on mahdollista, ja tärkeää käsitellä vaikkapa taiteen keinoin, Pihkala jatkaa.

Lisäksi on tärkeää säilyttää toivo. On hyvä muistaa, että päivittäisen uutisvirran taustalla on monia hyviä kehityskulkuja, jotka usein jäävät piiloon, hän kirjoittaa.

Ilmastoahdistus ja ilmastosuru. Oikeastaan olisi helpompaa puhua maasta ja maanpiiristä: metsästä, puista, lumesta, vuorista, joista jotka mutkittelevat maisemassa, suomättäistä, hillan tuoksusta, mustikoista, hiljaisesta järvestä. Rannan kivistä, auringon lämmöstä iholla, tähdistä pimeällä taivaalla, revontulista. Huurteisesta maasta syysaamuna, putoavista lehdistä. Ei vain ilmastosta vaan maasta, maanpiiristä: siitä kaikesta, mikä on kirjoitettu meihin.

Ateneumin tekijöiden salissa on ihmeellinen kollaasi Suomen taiteen tarinan kuvittajista. Sieltä he katselevat minua ja toisiaan. He ovat kuvanneet sitä, mitä ovat nähneet ja eläneet. Se on mennyt maailma, mutta silti tämä sama tunnistettava, vanha maailma.

Heissä on iloa ja toivoa ja rohkeutta ja surua ja pelkoa – pelkoakin.

Ne kulkevat ihmisen mukana täällä. Aina tunteelle ei ole nimeä, silti sen voi kuvata – ja tunnistaa.

Kun ajattelen tätä kummallista aikaa ja sen uhkia – tunnistan pelon, mutta myös surun.

On vaikeaa käsittää, että maailma muuttuu eikä meillä ole kykyä tai taitoa suojella sitä. Omituisesti tämä kiteytyy lumeen ja jäähän, metsään. On mahdotonta kuvitella pohjoista  ilman lunta ja jäätä. Maailmaa ilman tutkimattomia seutuja ja toivoa –

Eeva Kilpi kirjoittaa runossaan “Älä ajattele, että elämä on lyhyt”:

”Mutta että sai kokea sen,
että voi lukea sen,
että voi laulaa sen ja kirjoittaa,
että sai maalata sen ja soittaa,
että sai tanssia ja valokuvata,
että sai näytellä sitä, itkeä sitä
ja nauraa, pilkata sitä ja rakastaa,
ja että se koski niin,
ja että sitä inhosi ja vihasi
ja että siitä luopuminen kammottaa niin,
synnyttää sellaisen autiuden
ja että suru”