Valokuvan salaisuus

Vapaapäivän retkikohteeksi valikoitui Salo ja Veturitallin valokuvat.

Esillä oli Arnold Newmanin (1918–2006) valokuvien suuri näyttely. Newman on kuvannut tunnettuja ihmisiä liike-elämän, politiikan ja taiteen huipulta, hänen uransa kesti peräti 60 vuotta.

Kuvat on rajattu hienosti, ihmiset on kuvattu omissa ympäristöissään, siellä, missä he tekevät työtään. Toiset on kuvattu yksin, suhteessa omaan tilaansa ja sen esineisiin, toiset ihmistensä keskellä.

Näyttelyteksteissä kerrotaan, että Newman etsi ihmistä ja ajatteli, että muotokuva voi olla avain koko elämään, sen tarinaan. Newmanilla oli omat keinonsa etsiä ihmistä, hän oppi, miten saada kiireiset unohtamaan kiireensä, edes hetkeksi.

Pidin eniten vanhoja naisia kuvaavista töistä, siitä ihmisestä, joka niistä välittyi. He ovat asettuneet siihen, missä ovat. Tyynesti, esittämättä.

Näyttely haastaa miettimään myös itseään valokuvissa. Minkälaisena haluaa tulla kuvatuksi? Saako hauraus näkyä? Saako julkisivu tai pinta rakoilla?

Minkälainen ihminen olen tai olet kuvissa? Ketä esität? Oletko se, jona haluat tulla kuvatuksi? Milloin ja miten se ihanne on syntynyt? Minkälaisia kuvia näet mielessäsi, minkälaiseen malliin yrität asettua?

Minkälaisista lapsuuskuvista pidät eniten?

Minun suosikkikuvassani seison hiekkalapio suussa lapsuudenkotini edessä.

Vieressä on isäni kyykyssä, toisella puolella veljeni. Takana näkyy rivitalokotimme pieni ikkuna, josta työnsin nelivuotiaana kuivia lehtiä ja multaa – suoraan kiukaalle. Sain piiskaa, ja heti toettuani (kiukaan siivoamisen jälkeen) tein sen uudestaan. Sain taas piiskaa ja tällä kertaa, vahingosta viisastuneena, isä vei minut naulakon alle häpeämään. Tästä kohdasta minulla on selkeä muistikuva: takkien helmat ja tuoksu, oma kiukkuni. Muu on kerrottua.

Miten tarina mahtoi oikeasti mennä, sitä en tiedä.

Mutta pidän siitä, että olemuksessani on peräänantamattomuutta ja itsepäisyyttä.