Kapina

Tänä syksynä olen ensimmäistä kertaa tullut ajatelleeksi, että työssäni on jotakin perustavalla tavalla raskasta. Sen ei pitäisi olla yllätys – olen kirjoittanut siitä ennenkin. Mutta tämä on erilainen havainto, toinen tuntu. Aivan varkain hiipi mieleen kysymys: jaksanko, voinko, haluanko tehdä tätä työtä työelämäni vuodet?

Nuoret ihmiset – he ovat kuin maankuoren liikkeitä mittaavia seismografeja, jotka imevät itseensä kaiken. Maailman levottomuus, sodat, yhteiskunnan liikkeet, ystävien tai kaukaisempien kiivas kuva- ja tekstivirta puhelimessa. Se kaikki väreilee heissä, toiset kestävät sen paremmin kuin toiset.

Mutta näen ja tunnen sen joka päivä.

Kerran eräs ystäväni sanoi, että psyykkisesti sairastuneet kantavat yhteisöjen ja yhteiskuntien taakkoja. Ne tarttuvat hauraimpiin, sijaiskärsijöihin, jotka eivät osaa katsoa sormien läpi. He ottavat tosissaan, uskovat – eivätkä kykene suojelemaan itseään.

Se on aikuisten tehtävä. Tai olisi.

Työhöni välittyy myös kilpailu, huoli opiskelupaikoista, arvosanoista, tulevaisuudesta, parisuhteista, identiteetistä. Joskus tuntuu, että uskoa ja toivoa on hyvin vähän. Tai luottamusta, huolettomuutta.

Tavallinen on tarpeeksi, ulkopuolelle voi jäädä. Voi tehdä toisin, omalla tavallaan.

En suostu piiskaamaan parempiin suorituksiin, en halua vaatia parasta. Ei tarvitse tulla valmista, luonnos riittää.

Mikä tulee valmiiksi, milloin? Miksi nyt pitäisi?

Yhtä tärkeää kuin mitä, on miten.

En tiedä, onnistunko. Mutta on kuin se olisi ainoa oljenkorsi, ainoa mahdollinen juoni tässä oudossa maailmassa.

Toivo. Luottamus. Armo. Ilo. Niitä kaipaan.