Jos antautuisi pimeälle

Ainakin kymmenen päivää ilman aurinkoa. Tänään näkyi kajastus illalla, kun aurinko oli jo laskenut. Melkein joka päivä puhumme siitä: miltä se tuntuu. Että valoa on ikävä, sateettomia päiviä, tyyntä.

Toisaalta tämä harmaa on hellä ja hyvä. Se kietoutuu ympärille ja antaa mahdollisuuden antaa periksi. Nyt voi jättää tekemättä. Liike on kuin pysähtynyt odottamaan valoa ja kuivia päiviä.

Minäkin ikävöin aurinkoa, mutta samalla pidän tästä. Pidän harmaan ja tumman erilaisista sävyistä, hitaista sisäaskareista, pysähtyneestä maailmasta.

Pidän varhaisesta joulutähdestä ikkunalla, kynttilöistä. Pidän tuoksuvista pipareista ja joulutortuista, iltateestä. Korteista, jotka nekin odottavat sopivaa hetkeä.

Pidän konserteista, joissa olemme käyneet tällä viikolla jo kahdesti. Kirkosta lähtiessä maailma oli kuin kiinalainen maisemamaalaus: hennot viivat, valo ja varjo, harmaa, tumma, musta.

Hento sumu: kaikki paikallaan, kuin suunniteltuna. Siihen maalaukseen saattoi astua ja pysähtyä, sulautua.

Sitä samaa maisemaan ja elämän kiertokulkuun sulautumista kuvaa Tyyne Saastamoinen: ”opeta minut lähtemään/ niin kuin lehti putoaa puusta/ saatuaan ensin uuden värin, puvun/ joka sopii paremmin lunta ja talvea vasten/ ja kun se putoaa, rakastamaan maata,/ sen rauhaa…”

 

 

Kuvien ottohetkellä valoa oli vielä hiukan.