Matkalle muistojemme luo

Marraskuun hämärä, jonka läpi ei näe. Maisemassa ei ole värejä – tai on, hentoja, toisenlaisia. Valo on ihme, kun sen näkee.

Kuuntelin Pyhäinpäivän kirkkoa kotona, sairastin. Nimiä, syntymävuosia, kuolinvuosia – siinä välissä kokonainen, monenlainen elämä.

Äitini synnyinseudun kirkossa luettiin myös enoni syntymävuosi ja kuolinvuosi. En päässyt saattamaan häntä, haudallekaan en ole päässyt. Äidilläni on kaksi veljeä ja kuusi siskoa, heistä on jäljellä kolme siskoa ja äitini.

Isälläni on yksi sisko ja kuusi veljeä, heistä on jäljellä kolme veljeä, sisko ja isäni. Sen ainoan siskon luona kävimme hoitokodissa muutama viikko sitten. Hän makasi sängyllä seinään päin kääntyneenä, mutta katsoi kohti, kuunteli. Nukahti äitinsä lempilauluun.

Pyhäinpäivänä tuntuu, kuin raja tämän ja tuonpuolen välillä olisi huokoinen, läpäisevä. He siellä, me täällä, ei samassa maailmassa, mutta silti kuin liki, kosketuksen päässä.

Edesmenneiden kuulee puhuvan, liikkuvan, olevan, vaikka heitä ei enää ole.

Gösta Ågren kirjoittaa runossaan Isoäiti:

”Hellästi hän kosketti lapsia/ heidän nimillään. Hän kertoi/ arvoituksellisia, suojelevia satuja/ tuvan pimeässä, yön linnan/ kellarissa. Niin/ hän opetti heille sovituksen,/ ja he jättivät hänet/ ja katosivat tulevaisuuden/ siintävään ihmisjoukkoon,/ matkalle muistojensa luo.”