Pyhäinpäivä – tiheät varjot, kevyet muistot

Pyhäinpäiväviikonloppu katkaisee pitkän syksyn. Valot syttyvät kotiportaille ja hautausmaille, varjot tihenevät. Kuin pieniä varjoja liikkuisi siellä, missä kuljen. Kuin joku kannattaisi käsivartta, ohjaisi kättä. Laulaisi, kuuntelisi.

Sanat, puheen katkelmat, lausumat – niitä kulkeutuu mieleen vaikka niitä ei etsi. Kädessä tuntuu käsi, joka kauan sitten puristi lujasti, piti kiinni. Hetki lämpöä, kosketus, ihon läpi syke, jonka rytmiin minäkin asetun kun istun siinä, hiljaa.

Katselen muistojani – ne ovat keveitä. Useimmista lähdöistä on jo kauan. Siitä viimeisimmästä vain joitakin kuukausia, viikkoja, mutta hän oli valmis ja tyytyväinen lähtijä.

Nämä loka-marraskuun varjot ovat hyviä varjoja. On paljon kiitollisuutta.

Tuo kummallinen kohta elävien ja kuolleiden välissä, ohut henkäys. Täällä tai siellä. Omituisesti mukana kuitenkin, alati.

Katselin perjantaina Ateneumissa Magnus Enckellin maalausta Ylösnousemus, jonka lopullisen version hän teki Tampereen tuomiokirkkoon. Siinä kaikenikäiset ihmiset nousevat haudoistaan ja lähtevät kulkemaan saattona kohti valoa. Sitä katsoessa käsitti, että kaikenikäiset ihmiset myös lähtevät täältä, kesken askareidensa, pyöräretkellä, kävellessä tai omassa vuoteessa.

Jo askel riittää siirtämään (virrestä 538)