Tarkoitus täyttyy, vai täyttyykö?

Viikko oli pitkä ja raskas. Täyslaidallinen opetusta, koulutus, kokous, opetusharjoittelijat. En tiennyt, selviydynkö. Kun se päättyi, harmaa sade pimensi tienoon, kasteli.

Lapsenlapset tulivat. Pojantytär rakensi leikkejään, kantoi kirjoja sänkyyn, haki jakkaran, jolta pääsi itse ponnistamaan korkealle. Pojanpoika leikki ritaria, houkutteli pelaamaan ja taistelemaan: Oletko keltti vai gallialainen?

Illalla kävimme papan haudalla. Pojanpoika kantoi kynttilöitä, pojantytär katseli isänsä sylistä, ei hautoja vaan tähtiä. Niitä oli!

Lauloi: Tuiki tuiki tähtönen, iltaisin sua katselen. Korkealla loistat vaan, katsot alas maailmaan

Pappa ja pojanpoika ehtivät kohdata, pappa pitää häntä sylissä, sitten häntä ei enää ollut.

Nyt he leikkivät täällä, kutsuvat minutkin siihen hetkeen jossa ovat, eikä muuta ole. Pojantytär ei laske aikaa. Pojanpoika laskee, hieman. Kahden yön päästä mennään päiväkotiin, kuuden yön päästä on taas pelipäivä.

Pyhäinpäivä kuljettaa kauas, on kuunneltava musiikkia säästellen, kiinnitettävä kädet ja mieli käsillä olevaan.

Tänä pyhäinpäivänä ajattelin Elinaa, jonka haudalla en ole koskaan käynyt. En muista, missä se on. Hänet haudattiin hyvin kylmänä pakkaspäivänä, sen muistan. Tutustuin häneen lukiolaisena.

Elina asui kouluni lähellä, kävin hänen luonaan vapaatunneilla. Olen pitänyt Elinaa kädestä enemmän kuin muita; hän oli sokea. Muistan sen käden yhä, tavan, jolla hän tarttui käteeni. Jolla hän katsoi ja kertoi.

Pyhäinpäivän hautausmaa-askelissa kulkee monta vuosiympyrää, vuosikymmentä, joukko ihmisiä, olleita ja yhä olevia. Huomaa asettuvansa osaksi jotakin, nyt, tässä.

Ja kaartuu jokin, perspektiivi kaiken takana.

Sitä voi katsella hetken, muistaa. Mutta sitten – hyvä, että on mihin kääntyä. Katso, paljon tähtiä!

Kuvat: Konrad Mägin etelä-virolaisia maisemia Emman näyttelystä.