Ryhmän ohjaamisen taito

 

IMG_6814

Viime viikko täyttyi ryhmän ohjaamiseen liittyvistä ajatuksista. Koulussa teen sitä joka päivä. Usein ryhmät ovat suuria, välillä aivan liian suuria. Onneksi aina on myös pienempiä ryhmiä, joiden jäseniä yhdistää kiinnostus aiheeseen. He ovat valinneet vapaaehtoisen kurssin ja haluavat oppia siitä enemmän.

Osasta oppilaita tulee kolmen vuoden aikana hyvin tuttuja, kaikista oppii tunnistamaan ainakin kasvot. Joskus muistaa myös nimen, vielä vuosien jälkeenkin. Aina oppilasvirrasta jää mieleen joitakin, joiden kokemukset ja vaiheet herättävät ajatuksia, kiertävät mieltä. Mieleen jäävät oppimiseen tai oppimistilanteisiin liittyvät henkilökohtaiset haasteet, usein myös yllättävät vaikeudet kotona tai ystäväpiirissä.

IMG_6811.JPG

Perjantaina olin mukana koulutuksessa, joka oli suunnattu erilaisten jännittäjäryhmien ohjaajille. Siis ryhmien, joihin on koottu opiskelijoita, joiden elämää vaikeuttaa jännittäminen. Koulutuksen piti Turun YTHS:n psykologi Minna Martin.

Opin, että 70% suomalaisista on jännittänyt tai yhä jännittää esiintymisiä tai vastaavia tilanteita. Kolmannes korkeakouluopiskelijoista jännittää esiintymisiä, ja heistä 10%:lle jännittäminen aiheuttaa huomattavaa haittaa. Tutkimukset ovat osoittaneet, että 75%:lle merkittävää haittaa aiheuttava sosiaalinen jännittäminen kehittyy jo 15 ikävuoteen mennessä ja 90%:n osalta 23 ikävuoteen mennessä. Toisin sanoen: opettajilla, vanhemmilla ja harrastusryhmien ohjaajilla on todellinen mahdollisuus vaikuttaa.

Jännittäjät voivat välttää vastaamista, jäädä pois esitysten vuoksi, vältellä kanssakäymistä muiden kanssa, olla yksinäisiä, syrjäytyä, keskeyttää koulutuksen jne. Monelle valmistumisen esteeksi voi jäädä se yksi pakollinen ruotsin esitelmä.

IMG_6810

Martin haastoi opettajia tiedostamaan ongelman. Hän kysyi, kuinka monessa ammatissa oikeasti tarvitaan esiintymistaitoja. Tarvitaanko niitä autonasentajan, hammaslääkärin, eläinlääkärin ta farmaseutin työssä? Eivätkö vuorovaikutustaidot olisi huomattavasti tärkeämpiä?

Toiseksi hän haastoi luovuuteen. Jos joku jännittää niin, että se haittaa jokapäiväistä elämää, miksi opettajien on kaavamaisesti pidettävä kiinni esitelmistä tai vastaavista suorituksista? Miksi emme antaisi mahdollisuuksia valita erilaisia tapoja?

Meillä on tapana ajatella, että kun pitää esitelmän tarpeeksi usein, sen kyllä oppii. Heitetään veteen: ui! Mutta esiintymistaidossa ei Martinin mukaan ole olennaista niinkään esiintymiskertojen määrä, kuin laatu. Miten ohjaamme? Miten opetamme yleisötaitoja? Eikö opponentin voisi valita yleisölle eikä esittäjälle?

IMG_6827.JPG

Samalle viikolle sattui syövän sairastaneiden vertaisryhmän ohjaaminen. Se on ryhmä, jossa ohjaajan koko kapasiteetti on käytössä, alusta loppuun. Periaatteessa ohjaaminen on samanlaista kuin muuallakin: kokemus, rutiinit, monenlaiset vaihtoehtoiset harjoitukset A-, B- ja C-tilanteiden varalta ovat tarpeen. Mutta aihe – se menee ihmisyyden ytimeen, maailmankuvan perusteisiin.

Meillä on tapana rakentaa kurssin ohjelma ensimmäisellä kerralla käydyn keskustelun ja ryhmäläisten esittelyjen pohjalta. Niistä syntyvät teemat, joista yhdessä sovitaan. Mutta näiden pääpolkujen rinnalla kulkee koko ajan rinnakkain ja lomittain pieniä, tuskin huomattavia polkuja, jotka kuitenkin selvästi ovat. Ne kulkevat piilossa, hämärässä, saniaisten alla ja pienten purojen kulkureiteillä.

Ne ovat asioita, joita ei kerrota ensin. Joita ei ehkä kerrota ollenkaan.

IMG_6828.JPG

Ne tulevat esiin sivulauseissa, pääasian jälkeen. Suuret kysymykset, joita ei ehkä koskaan ole kysytty ääneen. Miksi? Miksi minulle? Miksi nyt? Onko tämä rangaistus?

Kysymyksiä ei lainkaan helpota se, että syöpään liittyy paljon syyllistävää puhetta. Kaikki tietävät, miten pitäisi elää, jotta ei saisi syöpää. Mitä pitäisi syödä tai olla syömättä. Miten pitäisi liikkua ja käsitellä murheensa.

Ja silti, ihminen voi sairastua. Jossakin kohdassa sitä matkaa on odottamassa tuo kysymys.

IMG_6840.JPG

Perjantaisella ohjaajakurssilla opin, että kussakin ryhmässä on tilaa niille asioille ja tunteille, joita ohjaajat ovat sallineet itselleen ja joita he ovat itse kohdanneet. Asioista ei voi puhua, jos niille ei ole sanoja.

Ohjaajan työtä voi tehdä vain sinä ihmisenä, joka on. Lähtökohta on läsnäolo.

Voi hyväksyä sen, ettei kaikkea voi eikä pidä suunnitella valmiiksi. Voi olla karttamerkit ja suunta, silti jokainen tilanne on aidosti auki. Kurssi syntyy niistä ihmisistä ja siitä kohtaamisesta, joka siinä tilanteessa on mahdollinen.

 

Kuvat: Lüneburgin heinäkuiset nummet.