Valdur Nikitaa tapaamassa

Opintomatkan toinen päivä alkoi Tarton Kansallismuseossa. Kävimme museossa viimeksi joulukuussa ja olemme kiertäneet perusnäyttelyn moneen kertaan jo ennen sitä. Se on hyvä: voi kierrellä kevein mielin, pysähtyä ja taas jatkaa.

Viivähdin myös kirjastossa (kuva yllä) ja kahvilassa. Kierroksen päätteeksi makoilin leveällä nahkaisella tasolla ja katselin ylöspäin – siellä seisoi kalatiira lasi-ikkunan yläpuolella. En ole koskaan nähnyt lintua altapäin. Punaisen räpylät olivat hämmästyttävän pienet ja nokka pitkä ja kapea.

Museolta kävelimme La Dolce Vitaan lounaalle ja sieltä Tampere Majaan, jonne myös kirjailija Valdur Nikita saapui (kuvassa oikealla) Hän oli vieraanamme kaksi tuntia ja vastaili kysymyksiimme. Me myös lauloimme hänelle ja veimme lahjaksi kirjan ja kukkakimpun, jonka ostimme virolaiselta mummolta (hän oli koonnut kirjat kotipihastaan).

Kirjailijan tapaaminen on kummallista, koska kirja on kuitenkin eri asia kuin sen kirjoittaja. En aina tiedä, haluanko tavata kirjailijaa. Ainakaan en halua olla liian lähellä vaan ennenmmin tarkkailla kauempaa. On kyllä kirjailijoita, joita olisin halunnut tai halaisin tavata. Sellainen oli edesmennyt Carol Shields. Mutta jos kirjat ovat tärkeitä, tapaaminen voi olla erityinen riski. Tähän aikaan kuuluu paitsi kirjan, myös kirjailijan tuotteistaminen. Se tuntuu vieraalta.

Koska kyseessä oli miesten kirjapiirin matka (jonne naiset oli otettu mukaan), ohjelmaan kuului kirjan lukeminen. Kirjana oli Kantarellin kuuntelun taito. Oli hauskaa kuunnella, miten monenlaisia kysymyksiä kirja oli herättänyt lukijoissa, jotka olivat monien eri alojen ammattilaisia.

Nikita kertoi, että Virossa kirjailija voi Suomea helpommin elää kirjoillaan, koska kustantamot ovat pieniä ja kirjailija vois myös itse kustantaa teoksensa. Kirjojen lisäksi tuloa tulee erilaisista esiintymisistä ja vierailuista.

Mieleen jäi se, miten Nikita kuvasi suomalaisen ja virolaisen suhtautumisen eroja julkiseen tilaan. Nikitan mukaan julkinen tila on virolaiselle epäilyttävä, ja tämä näkyy levottomuutena esimerkiksi liikenteessä. Koti ja turvan paikka on kotona ja pihapiirissä, omassa tilassa. Siellä eivät ulkopuoliset valvo tai uhkaa.

Yksi kirjapiiriläisistä kysyi, miten lapsille ja nuorille pitäisi puhua maailman ongelmista. Nikitan mielestä esikuvaksi pitäisi ottaa kyyditykset kokeneet isoäidit, jotka eivät kuitenkaan katkeroituneet. Heistä välittyy vahvuutta ja toivoa ja oikeaa asennetta.

Isoäideistä tai mummuista Nikita puhui paljon. Hän pitää omaa ikäluokkaansa viimeisenä, joka on isoäitien kasvattama. Paikkasidonnaisuus on muutenkin murtumassa, kun ihmiset eivät enää juurru yhteen paikkaan. Silloin paikkojen tarinat katoavat.

Nikita sanoi, ettei viron kielessä ole sellaista ihmeellistä sanaa kuin mummula. Keskustelimme pitkään myös henki-sanasta, jolle ei Nikitan mielestä ole hyvää käännöstä. Monet sanat ovat peräisin Raamatun käännöstyöstä, eivätkä kaikki ole parhaita mahdollisia.

Tapaamisen jälkeen kiipesimme Toomemäelle ja teimme kierroksen keskustassa. Opin, että Struven ketjun auunnitellut F.G.W. Struve on antanut nimen myös virtsakiville, sillä hän sairasti niitä.

Kierroksen päätepisteenä oli ihana kasvitieteellinen puutarha (josta kolme alinta kuvaa). Puutarhassa on kauniita lepopaikkoja katveissa, ja patsaita, jotka ovat elävä ja kuin paikalleen kasvanut osa puutarhaa.