Pimeät kuut – talvikirja

”Ei tästä elämästä kukaan selviä ehjänä. Ainoa, mistä voi yllättyä, on se, millä tavalla kukakin menee rikki.”

Kävimme Turun kirjamessuilla. Muistan, että ensimmäiset kirjamessuni olivat juuri siellä, kauan sitten. Tapahtuma oli yhä samanlainen: inhimillisen kokoinen. Halleja oli kaksi, esiintymispaikat sopivan matkan päässä toisistaan. Suunnittelin, että jäisin kuuntelemaan esityksiä, mutta hälyn keskellä en kuitenkaan osannut.

Kuuntelin tällä viikolla Tommi Kinnusen uusimman romaanin (2022, WSOY) Pimeät kuut. Romaani on omistettu väsyneille ja se on kirjoitettu, kirjailijan omin sanoin, oman uupumisen aikana ja sen jälkeen (sen huomaa!). Romaanin aiheena on kansakoulunopettaja Elna Suorajärven yksi talvi tiettömän taipaleen takana pohjoisessa rajakoulussa.

Romaanin alussa Elna lähtee koululle soutuveneen kyydissä. Matka on pitkä ja Elnan vointi huono, perillä hän tuskin jaksaa kiivetä rinnettä ylös, tavaroiden purkaminen jää haaveeksi. Kouluna on homeinen ja vetoinen parakki, jossa on luokka ja opettajan huone, keittiönä hellalevyllä varustettu Porinmatti.

Johtokunta tekee parhaansa vaikeuttaakseen opettajan työtä. Mitään ei haluta hankkia, vastuuta ei kanneta, palkkatyön oheen oletetaan ja annetaan uutta työtä kyselemättä, mutta Elna ei sitä ota, ei enää. Uuden koulurakennuksen lautavarkaita hän sentään vahtii, johtokunnan pyynnöstä, ja löytää rysän päältä mm. yhden heistä.

”Vitkaan mutta varmasti kaikki alkaa sujua. Aivan kuin hevosen raskain hetki on tukkikuorman saaminen liikkeelle, mutta kun reki on nytkähtänyt vauhtiin, ei sitä käy enää pysäyttäminen.

Työssä on hyviä ja huonoja päiviä. Uupumista ja heikkoutta, mutta myös iloa ja onnistumista. ”Kaikki meni hyvin, mutta se ei ole tae huomisesta. Tänään olin se maasto, jossa kaikki kukkii, hedelmällinen mullaskerros ja siunaava aurinko. Kuitenkin mieleni on hajanainen ja köyhä, eikä ajatusteni pohjaan valo yllä.”

Tommi Kinnunen käy Elnan suulla läpi opettajan työhön kohdistuvia vaatimuksia ja etsii niiden juuria. Vaatimukset ovat kohdistuneet ennen muuta naisopettajiin, joiden hoivaavina ja kutsumustyötä tekevinä ilman muuta oletettiin vastaavan odotuksiin. Vaikka palkkaa maksettiin vain opettamisesta, siinä sivussa piti pitää kerhoja, siivota huussia, lämmittää ja siivota luokkaa, etsiä keuhkotautia potevalle oppilaalle kotia terveellisempi asuinpaikka ja penätä vanhemmilta syitä poissaoloille.

Elna pohtii omaa opettajuuttaan, joka on kuin kummallinen kulissi hänen ja maailman välillä. Hän huomaa sen kasvaneen itseensä kiinni niin, että sitä on vaikeaa riisua. Ja lopulta kaikki maailman vääryydet tuntuvat johtuvan siitä, että joku ei tiedä vuoroaan tai ei tee sitä, mikä sovittu on.

Elna Suorajärvi opettaa lapsia, joiden kodit on sodan lopussa poltettu, osan maat on rauhan tultua luovutettu Neuvostoliitolle. Monen isä tai isoveli on kaatunut tai kadonnut, äiti parantolassa, isosisko lähtenyt saksalaisten mukaan. He pelkäävät kovia ääniä ja lentokoneita, näkevät painajaisia öisin.

Mutta Elna ei enää halua ryhtyä lasten lohduttajaksi tai äidiksi, sillä: ”Ainoastaan yksi elämä minullakin on, ja tahtoisin sen hyvin käyttää.” Hän haluaa tulla miesten kaltaiseksi ja tehdä vain sen, minkä asetukset määräävät ja mistä maksetaan. Opettajaseminaarissa ei opetettu, että opettaja on opettaja myös oppituntien jälkeen.

Kuvaus uupumisesta on tarkkaa:

”En saa kaikkea tehtyä ajoissa. Arvosteltavat työt kasaantuvat, viestit kotiin jäävät lähettämättä. En muista vielä edes kaikkien lasten nimiä, vaan sekoitan keskenään ne, jotka istuvat luokassa viikot, heihin, jotka käyvät vain lauantaisin. Sitä häpeän eniten. Se, että kutsuu jokaista lasta oikealla nimellä, on opettajalta rakkauden teko, jonka oppilaat harvoin ymmärtävät. Nyt en osaa pysähtyä kenenkään oppilaan edessä, en iloitsemaan edistyksestä tai muistamaan, mikä on oppimisen esteenä. En enää näe yksittäistä lasta, vaan kaikki ovat ajatuksissani yhtä toimenpiteitä vaativaa merta, johon kaikki osaamiseni ja onnistumiseni hukkuvat.

Kuuntelimme kirjaa yhdessä, automatkoilla (sillä tavalla kirjojen kuuntelu on helpompaa). Mies sanoi, ettei kirjan kuvaus ollut kaikilta osin uskottavaa. Olen samaa mieltä, mutta samalla kirjassa oli paljon tuttua: rakas edesmennyt tätini oli kansakoulunopettajana 1950-luvulla Savon Varpaisjärvellä, Sutelan koululla. Olen kuullut häneltä paljon koulutarinoita.

Kinnusen romaanin päähenkilöstä poiketen tätini otettiin vastaan hyvin: ”Mutta ne ihmiset! Jumala on luonut rakkaudesta ne ihanat ihmiset Savon saloille. Opettaja otettiin vastaan lämmöllä ja suurella kunnioituksella. Tunsin miten jokainen teki kaikkensa, että minun olisi hyvä olla. Se liikutti, ja jäi mieleen. … Tupa oli ahdas ja lämmin. Lapset ihania riepuryysyläisiä, räkänokkia, likaisia ja haisevia. Ja heitä oli paljon. Että työmaata oli! Tarpeen oli opetus asiassa kuin asiassa.”

Tätini kylälle rakennettiin uusi koulu, viereen tuli kauppa ja posti, oli kansalaisopiston piirejä, 4H-kerho, seuroja ja kinkereitä, yhteisvastuujuhlia ja äitienpäiviä.

Isoisoäitini Ida taas oli 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä ensin kiertokoulunopettajana ja sitten käsityönopettajana kansakoulussa. Romaanin kuvaama 1940-luvun loppu asettuu jonnekin isotätini ja tätini opettajan urien väliin.

Kinnunen pohtii, miten erilaisia paikkoja itä- ja länsirajat olivat sotien jälkeen. Vauras länsi perintötiloineen ja toisella puolella köyhä itä, poltetut talot, miinojen pelko. Suunta oli sielläkin kohti parempaa, mutta mielet ja kehot olivat repaleisia, kodit köyhiä.

Mietin, mitä itse ajattelin kirjasta. Ainakin sen kuvaama uupumus on kirjoittajalle läpikotaisin tuttu; hän etsii sille taustaa, syitä. Ja onnistuukin löytämään niitä. Onneksi päähenkilö on omapäinen ja kyllin vanha ymmärtääkseen arvonsa, hän uskaltaa panna vastaan ja sanoa mielipiteensä.


Sitaatit Tommi Kinnuen romaanista Pimeät kuut sekä tätini Elman muistikirjasta.