Ensimmäinen nainen

IMG_0142.JPG

Kesäkuu oli kevyehkö kirjakuu, mutta nyt heinäkuussa yöpöydällä on ollut pelkkää hyvää. Ensin luin Elizabet Stroutin Kaikki on mahdollista. Se on kertomusmuotoinen jatko-osa romaanille Nimeni on Lucy Barton. Sitten sain kirjastosta Johanna Venhon tuoreen romaanin Ensimmäinen nainen.

Aloitin kirjan tällä viikolla ja tähän se osui. Kahdeksantena heinäkuuta vanhemmat kautta Suomen saattelivat poikiaan ja tyttöjään kasarmille. Siellä minäkin olin, portilla, ja huomasin että tilanteesta on leikki kaukana. On lähtöjä – ja lähtöjä. Kun vanhenee, luopuminen on vaikeampaa, vaikka toisin luulisi.

(Silti: kaikista maailman luonnonlaeista tärkein taitaa olla irti päästämisen taito.)

IMG_0147.JPG

Romaani on ajankuva. Muistan selvästi Sylvin, ja Urhon. Sylvistä puhuttiin kotona lämmöllä ja arvostuksella, ymmärtäen. Sylvi sairasti reumaa kuten äitinikin. Kirja kuvaa vuotta 1966, sodasta ei ollut kauan:

”Kauppias ottaa vyyhdit katosta pitkällä kepillä, klenkkaa puujalallaan kassakoneen luo. Hän menetti toisen jalkansa kranaatinsirpaleesta Summassa, siitä hän ei koskaan puhu enkä puhu minäkään. Vaiettujen asioiden potero laajenee maan alla, ja mullan ja sorakerrosten alle voi haudata pahat muistikuvat. Aika myllertää maata, hampaat ja luunpalat nousevat pintaan, luodit ja kätketyt aseet.” (s. 234)

IMG_0146.JPG

Romaani on kirjoitettu vuoropuhelun muotoon. Kirjan alussa Sylvi ajaa Minillään Katermaan, perheen kesäpaikalle. Hän on siellä yksin joidenkin päivien ajan, mutta ei kuitenkaan yksin. Hän puhuu edesmenneelle ystävälleen Marja-Liisa Vartiolle, he keskustelevat. Sylvi lukee vanhoja päiväkirjalehtiään, hakee sanoja: ”Kun kirjoitan, olen joka hetki yhä vähemmän yksin. Huvila on kansoitettu, muistini kirjavoima.”  (s. 233)

Tämän vuoropuhelun lomassa on Essi Renvall, kuvanveistäjä, joka yrittää saada Sylvi-teokselle hahmoa, mutta se on vaikeaa, miltei mahdotonta. Essin puheeseen kirjailija on voinut kirjoittaa myös omaa pohdintaansa.

IMG_0148.JPG

Sylvin puhe käy luihin ja ytimiin. Hänen koko elämänsä ja paikkansa maan mahtimiehen rinnalla, hänen äitiytensä, vaikeus luovuttaa ja luopua, tahto osallistua ja olla olemassa itsenään, asema vaimona ja luotettuna mutta samalla sivuun ja yksinäisyyteen siirrettynä, jätettynä.

Sitä ei tahdo kestää.

Ei varsinkaan Arvo Saloa, joka toivoo, ettei Sylvi osallistuisi Kirjailijaliiton kokouksiin, koska silloin muut eivät voi puhua vapaasti. Sylvi hillitsee itsensä ja sitäkin hillitsemistä Venho tutkii taitavasti. Oi, olisitpa joskus heittänyt jotakuta maljakolla, mutta et heittänyt. Tiesit, mitä siitä seuraa. Olisitpa sanonut Urholle sanasi, mutta et sanonut, kirjoitit. Sen kirjoittamasi annoit hänelle.

”Minua alkaa itkettää, itkun pohjalta nousee aina sama ajatus: olen yksin. Olen avuton tämän maailman kovuutta vastaan. Olen yksin ja varikset lentävät yli.” (s. 246)

”…se kirja jota olen koko ikäni kuvitellut sisälläni, saa jäädä syntymättä niin kuin moni muukin asia, ihmisen elämä on unta ja toiveita.” (s. 247)

IMG_0149.JPG

Vaikka kirjassa kuvataan ajallisesti vain muutamaa päivää, kulkeutuvat puheessa kaikki elämän tärkeimmät. Kirjoittamisen halu ja mahdottomuus, rakkaus, äitiys, luottamus, tinkimättömyys. Kirja kulkee läpi autiuden ja yksinäisyyden ja ahdistuksen, mutta samalla kuvaa hetkiä, jotka sulavat valoon:

”Koska on niin lämmin iltapäivä, menen pyyhkeeseen kietoutuneena saunan verannalle. Taivas on pilvetön ja äkkiä minusta tuntuu väsymyksen huimaamana siltä, että kohoan ylöspäin, on hetken kuin katselisin itseäni avaruudesta, avaruuden suunnattomasta yksinäisyydestä, näytän pieneltä ja paljaalta siinä verannalla ja näen miten sinä olet tulossa saunan polkua luokseni, minuun leviää kiitollisuus siitä, etten ole maailmankaikkeudessa yksin, että olen niin monilla siteillä ihmisissä kiinni, että olen käyttänyt koko tähänastisen elämäni siteiden solmimiseen. Eikä sellaisia asioita näkisi, jos ei välillä joutuisi heitetyksi avaruuden autiuteen.” (s. 240-241)

IMG_0151.JPG

Väliin minua ahdisti ja silti monessa ymmärsin sinua, Sylvi.

Mietin, miten romaani päättyy. Kirjan viimeisissä luvuissa Sylvin maailma selkiytyy, vapautuu, kirkastuu. Tulee tyven. Myös Essi saa savelle muotoa, vaikka valmista ei vieläkään ole eikä tule.

”Elämä ja kirjoittaminen muistuttavat toisiaan siinä, että alussa kaikki on mahdollista. Kun aika kuluu ja tarina etenee, vaihtoehdot vähenevät, joka tienhaarasta valitaan toinen. Lopussa näkee: tällainen tästä tuli.” (s. 254)

”Aina jokin liike meissä toteutuu. Jokin muutos tapahtuu. Vaikka se ei olisi se, mistä oli haaveiltu, se on kuitenkin elämä. … Minussa on kaikki eletty. Kaikki sekin, mitä en ole edes huomannut eläneeni, on pesinyt minussa ja muuttanut minua.” (s. 256-257)

 

Kuvat: Repoveden kansallispuisto, alimmassa Verlan kalliomaalaus.