Rohkeus ja pelko

img_5007

Joskus käy niin. Käy lääkärissä, ja pyytää häntä ohimennen tutkimaan, onko leikkausalueella muutoksia. Ja lääkäri on havaitsevinaan jotakin. Hän lähettää jatkotutkimuksiin, varmuuden vuoksi.

Tulee monta pitkää päivää, paljon ajatuksia. Jotakin hyvin tuttua ja jotakin, johon ei koskaan voi valmistautua.

IMG_5017.JPG

Jotta voi asettua tutkimuspöydälle, on oltava valmis. Siksi ajatukset retkeilevät. On hiljaisuus, hyvin oma. Silti sekin hiljaisuus on syytä jakaa.

Mitä teen, jos kuulen taas ne sanat? Mitä teen heti sen jälkeen? Kenelle kerron, ja mitä? Jäänkö sairaslomalle heti vai myöhemmin?

IMG_5018.JPG

Nyt aikaa oli viisi päivää. Viisi päivää tavallista elämää. Tapasin ihmisiä, olin yksin, yhdessä. Tein työtä, pesin pyykkiä ja siivosin. Nukuin hyvin.

Silti jossain, alati, ajatusten virta. Tumma.

IMG_5024.JPG

Tänään olin valmis.

Illalla myöhään ajattelin sitä: miksi sairauden toteaminen herättää pelon ja levottomuuden? Miksi se ei yhtä hyvin herättäisi rohkeutta?

Eikö tietoisuus siitä, että tämä käsillä oleva hetki on erityinen ja arvokas, katoavainen, juuri tee ihmisestä rohkeaa?

IMG_5010.JPG

Rohkeaa valita se, mikä on merkityksellistä.

Levollista, koska joka päivä voi valita hyvän ja tärkeän.

IMG_5019.JPG

Syntyykö pelko siitä, että jotakin merkityksellistä on kesken tai puuttuu kokonaan? Että elämä ei ole ehtinyt toteutua, eikä kenties ehdi?

Vai onko se yksinäisyyden, menetysten, kuoleman pelkoa?

IMG_5032.JPG

Se ei ole vain pelkoa, vaan myös surua.

Silti: kaikki lähdemme täältä joskus. Elämällä on mittansa, me vain emme tiedä sitä.

IMG_5028.JPG

Kun lähdin sairaalasta, aurinko paistoi lämpimästi yli kimaltavan maan.

Kaikki on hyvin.

Mutta haluan muistaa sen hetken tutkimuspöydällä. Kun on paljas ja armoilla, kun kaikki on kirjaimellisesti mahdollista.

Kun mieli kulkee pelon ja rohkeuden välillä. Kun ymmärtää: tämä rohkeus voi kantaa minua myös terveenä. Se voi auttaa muistamaan jokaisen päivän lempeän armon.

Tekeminen ei ole tärkeää. Oleminen, on.

img_5036

Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut. (Ps 139)