Marraskuun valoa ja hieno lukuromaani perhesuhteista

Olen ajatellut Ann Napolitanon kirjaa Kaunokaisia (WSOY, 2024). Suosittelen sitä kaikenlaisille lukijoille, sillä se kertoo elämästä väkevästi ja tunnistettavasti. Juuri mitään siitä ei voi kertoa tekemättä juonipaljastuksia, mutta ehkä tämän kuitenkin voi:

Kirja kertoo koripalloilijasta nimeltä William Waters ja hänen suhteestaan Padavanon värikkääseen perheeseen. William ja perheen vanhin tytär Julia rakastuvat ja niin Williamin ja perheen kohtalot kietoutuvat yhteen.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Chicagoon – ne alkavat 1970-luvulta. Siskoksia on neljä ja heidän lisäkseen on vanhemmat: tiukalla otteella perhettä ja kasvimaataan pyörittävä äiti ja hieman sinne päin omaa sarkaansa hoitava isä.

Kirjan tytöt ovat lukeneet Pikku naisia ja palaavat kirjaan usein.

Minut kirja sai ajattelemaan isosiskoutta: minäkin olen syntynyt värikkääseen perheeseen ja olen isosisko, mutta en ole koskaan kuulunut siskojeni kanssa yhteen samalla tavalla kuin Padovanon tytöt. Minun molemmilla puolillani oli (ja on) veljet, pikkusiskoni taas ovat minua vähintään seitsemän vuotta nuorempia.

Paikka, johon perheessä syntyy, ei muutu. Mutta se voi muuttua, miten omassa roolissaan toimii (tai jättää toimimatta). Siinä olen muuttunut, melkein kaikki on nykyisin toisin.

Mutta yksinäisyys ei ole muuttunut – ei ole ketään, jonka kanssa kokemuksensa voisi jakaa (tai on, mutta ei perheessäni). Isosiskous on minusta ennen muuta yksinäisyyttä, ainakin silloin, jos vanhemmilla ei ole voimavaroja, mahdollisuutta tai kykyä hoitaa tehtäväänsä. Ja joskus niin on.

Sitä yksinäisyyttä jäin ajattelemaan, ja sitä vahvaa sidosta, jota sisaruus kaikesta huolimatta tarkoittaa.

Kuvien valo ei ole marras- vaan lokakuulta Latviasta, Gaujan kansallispuistosta ja sen liepeiltä. Mutta marraskuussakin on ollut ihmeellisiä, valoisia päiviä.