Ystäviä, onko heitä?

jää

Ihmeellinen talvipäivä. Tutulla järvellä kantojää, lumen ja ja jään tuoma merkillinen hiljaisuus. Vihreää ja valkoista, taivaan keveä harmaus. Viilettäviä luistelijoita, kävelijöitä, nuotiolla istujia.

Minä, ja sinä.

Puhelimeni on vaihtunut jo kaksi kertaa muutaman viikon aikana. Ensimmäisessä vaihdossa sain tallennettua numerot, mutta toisessa ne katosivat. Nyt minulla on puhelin, mutta ei yhteystietoja. Kun puhelimeni soi, en tiedä kuka soittaa.

Nyt yhteystiedot syntyvät ja tallentuvat, kun joku muu on minuun yhteydessä. Sosiaalinen karttani päivittyy, mutta ei omasta aloitteesta.

Kummallista, ja kiehtovaa.

jää2

Olen sanonut lapsilleni, että ystävyyksiä pitää hoitaa. Sitä voi kutsua vaikka ystävyystyöksi: että pitää yhteyttä, lähettää kortteja ja viestejä, kutsuu juhliin, ehdottaa tapaamisia.

Pysyvätkö ystävyydet, vaikka ei tekisi mitään?

Kyllä ne pysyvät. Sen huomaa silloin, kun on vaikeinta. Kun elämä käy hauraaksi ja arvaamattomaksi. Ystävät pysyvät ja ovat, kun vain on riittämiin sitä, mistä yhteys elää: muistoja, luottamusta, iloa.

jää4.jpg

Hyvän ystävän lähellä on kyllin väljää, silti turvallista. Ei tarvitse pelätä.  Luottamuksella on merkitystä. Ja sillä, että on tilaa olla itsensä.

On erityistä tuntea ihmisiä, joiden kanssa on saanut elää vuosikymmeniä. Niin pitkään, että on ehtinyt muuttua monta kertaa. Silti yhteinen jaettava on säilynyt, läpi vuosien.

Ikäisteni ystävien kanssa olemme kasvaneet yhdessä. Joskus puhuimme pienistä lapsista, joskus työstä. Nyt puhumme hiljaisuuden kaipuusta, omasta tilasta, jota on ikävä. Olisiko sen aika nyt?

Olen kiitollinen ystävistä. Ja kaikesta tämän päivän hyvästä: kodista, perheestä, puolisosta. Lumesta ja jäästä. Leivinuunista ja saunasta. Leivästä, hiljaisuudesta. Vapaudesta.