Sijoiltaan – ja häivähdys huolettomuutta

Joskus keskelle arkea avautuu häivähdys huolettomuutta, kuin kukka tai ylimääräinen lahja, yllättäen.

Tällä viikolla ajoimme läpi Saimaan kumpuilevan tien – sen, jota vihreän kullan tieksi kutsutaan. Siellä on vihreää kultaa, metsää ja suota, valkoisen jäkälän peittämiä kallioita ja kumpareita, niittyjä mutta myös paljon muuta – sinisenä avautuvia selkiä, hiekkarantoja, yksinäisiä mökkejä ja taloja.

En ollut koskaan ajanut sitä tietä.

Tien päässä oli Imatra. Kävelimme Vuoksen rantoja reunasta reunaan. Tuuli, oli kirkasta.

Etelä-Karjalan museossa oli viimeistä viikkoa Sijoiltaan-näyttely. Sen suuri ansio oli se, että se kertoi pakolaisuudesta yhden tarinan. Esineet, valokuvat, lelut, kaihoisat laulut kertoivat sitä tarinaa rinnan.

Samaan tilaan asettuivat vuosisadan takaiset pakolaiset Itä-Karjalasta ja tämän vuosituhannen pakolaiset Lähi-idästä, sekä monet siitä välistä. He ovat kaikki tehneet samaa matkaa kotoa pois ja uuteen kotiin, siihen asettumisen tilaan, joka tänään on mahdollinen.

Näyttelystä puuttui vain puhe. Olisin halunnut kuulla siellä vaikkapa Maura Vatasen luihin ja ytimiin käyvän kuvauksen omasta pakomatkastaan metsien läpi. Hän teki sitä matkaa pienten, kävelemään oppineiden kaksosten ja heidän isomman sisaruksensa kanssa, yksin. Miten yksin hän oli! Miten pelottava se metsä ja miten pitkä se matka!

Siinä kertomuksessa hän kuljettaa kuulijaa tuon kokonaisen matkan, metri metriltä, askel askeleelta. Eikä se unohdu.

He, lähteneet, ovat sijoiltaan, mutta myös uusilla sijoillaan. Monipolvisen matkan jälkeen.

Se matka on heidän kehoissaan jälkinä ja kipuina, muistoina ja iloina. Siten, kuin meidän kunkin matka on meissä, ja tämä elämä, jota nyt elämme.

Minua harmitti, että Taidemuseon näyttely samasta aiheesta oli juuri sulkeutunut. Nyt huomasin, että versio näyttelystä oli esillä myös Oulussa keväällä. Olisinpa päässyt katsomaan sitä – siellä olivat mukana sekä tutkijat että taiteilijat. Sellaisessa vuoropuhelussa minäkin haluaisin olla mukana.

Lappeenrannan taidemuseossa olisi ollut monta kuvaa ihmisen selästä. Mitä kaikkea ne selät ovat kantaneet ja kantavat, tänään?

Minun selkäni, sinun selkäsi. Meidän selkämme.

On hyviä taakkoja, kuten pieni lapsi, jonka voi illalla nukuttaa piirtämällä hänen selkäänsä. Ja on niitä toisia, jotka toivoisi ja antaisi pois.

Jos voisi.

***

(Keskimmäiset kuvat näyttelystä, ylemmässä kuvassa keskenjääneitä asioita Viipurista, alemmassa pieni lemmikkikoira, jonka lapsi pelasti palavasta talosta ja kuljetti mukanaan koko evakkomatkan, alimpana Lappeenrannan taidemuseon seinää linnoitusalueelta).