Miten puhua oikeista asioista

Minäkin menin lankaan. Toimittajat ja riikka itse onnistuivat pesemään nykyisestä valtiovarainministeristä salonkikelpoisen, kuten Timo Soini sanoi. Mutta niin ei ole. Eikä vihapuhe ole uusi asia, kuten kollegani Seija Jalagin kirjoittaa.

Sinä pikkuinen Olga, joka tulit Suomeen helmikuussa 1922, paukkupakkasilla. Et tullut uuteen vaan vanhaan maahan, olihan raja ollut auki 500 vuotta. Liikenne kulki enemmän itään ja länteen, ei etelään ja pohjoiseen. Lähdit kotikylästä yhdessä Muarien kanssa viemään viestiä lähimpään suomalaiskylään. Matka oli pitkä, pelkäsitte karhuja ja varmasti teillä oli kylmä ja nälkä.

Siikalaisessa teidät otettiin vastaan kuin tutut otetaan ja tärkeä viesti tuli viedyksi: kotikylässä ei enää ole sotilaita. Mutta kun lähditte kotimatkalle, alkoi metsästä kuulua lasten itkua ja lehmien ammuntaa. Vastaan tuli koko kotikylä, tai melkein. Tuli myös äitisi, joka oli viimeisillään raskaana. Heidät kaikki otettiin lähikylässä vastaan, ruokittiin ja annettiin lepopaikka.

Siitä piti tulla pieni retki, kaikki te halusitte palata takaisin kotiin. Kun isäsi, äitisi ja sisaruksesi lähtivät takaisin, isäsi lupasi tulla sinua hakemaan. Jäit pikkupiiaksi kuusamolaiseen taloon. Siellä kaikki oli vaikeaa: et ymmärtänyt kieltä, sinulla oli ikävä kotiin eikä sinua aina pidetty hyvin. Kaverina talon töissä oli toinen keskenkasvuinen, huutolaispoika, joka kasteli patjansa joka yö.

Mutta tiesit isän tulevan pian.

Sitten kerran, kun tulit väsyneenä navetasta, emäntä tiuskaisi: Vielä pitäisi teitä ryssänkakaroita ilmaiseksi kouluttaa! Tajusit, että jossain on koulu sinuakin varten. Otit ja lähdit. Kuusamon kirkonkylällä teidät laitettiin kuorma-auton lavalle ja se auto vei teidät Maikkulaan Ouluun. Siellä pääsit vihdoin kouluun ja opit lukemaan.

Ymmärsit, että on kaltaisiasi. Opit kirjoittamaan ja heti alkoi esiliinan taskussa kulkea kynä. Isää ja äitiä et nähnyt enää koskaan – vielä yli 80-vuotiaana aloit itkeä, kun tuli puhe äidistäsi.

Pakolaiskoulusta pääsit Kemiin töihin. Sinua ei kivitetty asemalla, kuten niin moni muu. Mutta ei ollut puolestapuhujaa, sanoit usein. Niin jäivät muut koulut käymättä. Marina sentään huolehti sinusta, ja hyvin huolehtikin. Olihan hänen tyttärensä jäänyt Vienaan ja myös hänellä oli ikävä.

Sitten loukkasit kätesi: neljä sormea vei huonosti huollettu sirkkeli. Kun heräsit sairaalassa, ajattelit: Kun pääsen tästä, kävelen mereen.

Sitä sinun ei tarvinnut tehdä, sillä löytyi Toivo, joka rakasti sinua, sellaisena kuin olit. Siinä kohdassa elämäsi suunta kääntyi. Saitte neljä lasta, hoidit kotia ja lapsia. Toivo teki töitä.

Nyt ajattelen sinua Olga ja toivon, että olisimme oppineet jotakin. Toivon, että osaisin kertoa tarinasi, sillä sellaisia tarinoita me tarvitsemme.

Kuka tahansa meistä voi joutua sellaiselle matkalle. On asioita, joista jokaisessa demokraattisessa maassa on pystyttävä yhdessä keskustelemaan ja päättämään (on myös hyväksyttävä se, että aina ne päätökset eivät ole mieleen). Mutta on myös asioita, jotka kuuluvat jokaiselle, syntymän perusteella.

Ihmisoikeuksien julistuksessa se sanotaan kauniisti: Kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Heille on annettu järki ja omatunto, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä. (1. artikla)

—————————————————————————————————————-

Kuvat: Teijon ruukki.