Keskipisteitä

Joissakin paikoissa on keskipisteen tuntu: kuin olisi perillä, kokonaan. Muu maailma hälvenee pois.

Se kaikki, mikä toisinaan ahdistaa, katoaa. Ei ole pelkoa, ei surua.

Sellainen paikka on Peipsjärvi, kuten pitkäaikaiset lukijani tietävät. Tällä kertaa löysin hiljaisen poukaman Ninan kylästä, aivan vanhauskoisten kirkon takaa. Kirkossa oli jumalanpalvelus menossa, sinne en edes yrittänyt, sillä hame ja huivi puuttuivat. En jaksanut tai halunnut tulla torjutuksi.

Mutta istuin rannalla!

Rannalla on myös hautausmaa, jossa on monta pientä penkkiä kulkijalle, tai ei oikeastaan kulkijalle vaan lähimmille. Jotakin he ymmärtävät surusta ja luopumisesta, kun rakentavat tällaisia hautausmaita, tällaiseen paikkaan.

Taas sanoin: tässä minäkin voisin maata!

Toinen sellainen perillä olemisen paikka on Alatskiven kartanon vaellusreitti (Alatskivi matkarada). Kun pääsen sinne, alan hyppelehtiä ja juoksennella kuin pojanpoikani innoissaan. Jalat tuskin koskevat maata.

Kuljen edellä, mies jää jälkeen, välillä palaan ja odotan, sitten taas jatkan. (Samanlaista pitelemätöntä iloa tunnen myös Möhkössä – paikoilla on merkitys).

Männyt ja lehtipuut ovat käsittämättömän paksuja, puiden alla kulkee pieni polku, ylös ja alas, ohittaa lähteen, kiemurtaa järven ja pellon taitse, puukujaa ja kiertää lopulta takaisin kartanolle.

Siellä olen onnellinen, aina.