Mitä muuta voi lapselle antaa kuin itsensä?

Lause on Maila Pylkkösen runosta Olen yksinomaan runoilija.

Pylkkösellä on ihmeellisiä runoja lapsista ja lapsina:

”Ystävyytemme vahvistettiin/ ennen kuin hän oppi puhumaan,/ silloin kun hän jutteli peipposen kieltä./ Vasta silloin maailmani tuli todeksi./ Ihminen tarvitsee kaltaisen, että jaksaisi elää,/ mutta ystävyys on muutakin kuin kaltaisuutta,/ nauramme yhteen,/ kuulen hänen äänensä sanoissani, kuulen sanani hänen äänellään;/ elämä on täyttä vain silloin kun kaikki sukupolvet ovat/ läsnä./ Tämä tuohusten kieli ei unohda,/ ystävyys muuttuu niinkuin lapsikin,/ en tiedä millaiseksi./ Hänen ajatuksensa olivat maailman kokoisia/ seitsemän vanhaksi asti.” (Maila Pylkkönen)

Pirkko Soinisen uusin teos Kipulintu (WSOY, 2023) kertoo runoilija Maila Pylkkösestä. Soinisen aikaisempien romaanien aiheena ovat myös olleet todelliset ihmiset: Ellen Thesleff ja Wivi Lönn.

Jälkisanoissa on sanat: ”Tämä on Mailan runoista ja kielestä inspiroitunut romaani, eikä sitä tule lukea elämäkertana”. Huomaan, etten tunne Maila Pylkköstä juuri lainkaan – en olisi osannut nimetä hänen teoksiaan vaikka olen lukenut hänen runojaan ja vaikuttunut niistä. Siitä on kuitenkin aikaa, muistan, että pidin erityisesti roolirunoista, joissa kuljetaan ja katsotaan maailmaa lapsen silmin. Sellaisia ei kirjoittanut kukaan muu.

Myös tietoni runoilijan elämästä ovat hyvin vajavaiset – siksi luin romaania myös elämäkertana, vaikka elämäkerta se ei ollut. Mailalla oli kaksi miestä ja kaksi poikaa, mutta äitiys ei ollut helppoa. Lopulta hän luopui lapsistaan ja sairastui. Romaanin tapahtumapaikkoina ovat Mailan kodit ja Nikkilän mielisairaala, jossa hän kuvittelee seurakseen ja lohdukseen L. Onervan, joka oli samassa sairaalassa aikaisemmin hoidettavana.

Viime syksynä kävin ensimmäistä kertaa Nikkilän mielisairaalan alueella – satoi vettä, olin ollut Kuusijärvellä uimassa. Kiertelin hautausmaalla ja sairaala-aluetta reunustavassa metsässä. Sairaalaan oli rakennettu asuntoja ja se oli yllättävän lähellä Nikkilän keskustaa. Viime vuonna kävin myös Rikki – kun mieli särkyy -näyttelyssä Helsingin kaupunginmuseossa. Näyttelyn inspiraationa oli Nikkilän mielisairaalamuseon kokoelma – L. Onerva oli näyttelyssä esillä.

On jotenkin lohdullista, että Soininen on kirjoittanut romaanin, ei elämäkertaa – sillä minä en saa luetuksi elämäkertoja loppuun (en, vaikka minun pitäisi itse osata kirjoittaa sellainen, ja siinä onkin pulma). Soininen on antanut Mailan runojen puhua, hän on rohjennut kuunnella ja myös uskaltanut itse puhua Mailalle: ”Minä ravistan Mailaa olkapäistä: Miten niin voi käydä? Miten niin lapsi voi vain jäädä jonnekin? Mitä sinä tarkoitat? Mutta sinne se jäi? Mitä!? Sinä veit lapsen perhetuttavien luokse ja unohdit sinne?”

Tämä kaikki on teoksessa luontevasti esillä: kirjailija ei ole etualalla, vaan taustalla, mutta kohtaaminen romaanin aiheen kanssa on väistämätön. Tapa, jolla kirjailija kohtaa oman Mailansa, on hienotunteinen mutta suora. Romaania ei kirjoiteta keskiarvosta tai yleiskuvasta, vaan kohdatusta ihmisestä.

Kuvat ovat lämpimän päivän varhaisesta aamusta Ramsholmenissa ja Högholmenissa.

”ÄITI ISTUU PIMEÄSSÄ, KUN ME NUKUTAAN,/ PITÄÄ KÄDESTÄ JOS TÄYTYY./ SILLOIN EI SAIS PUHUA ENÄÄ/ KUN MELKEIN NUKUTAAN,/ ÄITI ISTUU/ JA NÄKYY SIINÄ, JOS JAKSAA RAOTTAA SILMÄÄ,/ ÄITI EI KOSKAAN LÄHDE POIS,/ ENNENKUIN MYÖHÄÄN, KUN ME EI KUULLA JA/ OLLAAN IHAN UNESSA.” (Maila Pylkkönen)

Niin kirjoitti Maila, vaikka joutuikin lähtemään pois. Onnellista äitienpäivää kaikille meille, erilaisten äitien lapsille.