Metsän tummuus mulle tuokaa

WP_20171202_11_17_42_Pro

Joulukuu on sykähdyttävä kuukausi. Maa on verhoutunut hämärään. Kun yötaivas on kirkas, se on täynnä tähtiä. Otava, Pohjantähti, kotitaivas.

Linnunrataa en erota, mutta yhtenä myöhäisenä iltana näin vihreänä leimuavat hennot revontulet.

Sitten maan peittää lumi, ja maa täyttyy valosta. Metsä kutsuu eksymään ja löytämään. Ja silloin tosiaan onnistuu eksymään, myös kotimetsässä (ainakin minä). Sillä polkuja ei näy.

WP_20171202_11_32_51_Pro.jpg

Joulukuu on juhlakuukausi. Tulevat jouluvalot. Meillä on yksi joulutähti, jossa on aina valo. Ovat kynttilät, joita iltaisin sytytän portaille.

Tämä oli aivan erityinen juhlakuukausi: 100-vuotias Suomi, kotini. Perheen juhlat.

Niistä kaikista olen iloinnut ja yhä iloitsen.

WP_20171202_11_33_14_Pro

Välillä on juhlaväsymys, ja arkiväsymys. Silloin hämärä on pimeyttä, josta ei aamua erota. Silloinkin tulee ikävä metsään, sen vihreyteen ja valoon. Siellä on kaikki. Tuttu ja väliin katoava polku. Lumen kastelemat kengät, liukkaat kalliot. Elämän merkillinen kiertokulku.

Aina kesken, aina valmis. Me olemme osa sitä.

”Tämän maiseman syliin synnyin
metsän kämmenelle
Opin hengittämään sen tahtiin
Syvään. Kiireettä.
Opin sen askeleet. Laulut.
Sen osaksi juurruin. …” (Maaria Leinonen)

WP_20171202_11_34_21_Pro.jpg

Joulukuu on hiljentymiskuukausi. Voi lukea kirjaa tai jättää lukematta. Maata pimeässä huoneessa. Odottaa.

Voi pysähtyä kuuntelemaan joululauluja, olla hiljaa. Kirjoittaa. Tehdä ja jättää tekemättä.

Maailma on, ei odota mitään. Hämärä hengittää hiljaa, sen sisällä on hyvä.