Hiljalleen

On ollut paljon puhetta opettajien uupumisesta, tunnistan sen puheen.

Opettajan työn ihme ja raskaus kumpuavat samasta kohdasta: läsnäolosta. Siinä kohdassa on kaikki mahdollista.

Mutta on muutakin ja sen muun myötä unohtaa helposti sen, mikä on tärkeintä.

Läsnäolossa välittyy kaikki: väsymys, mutta myös ilo, ihmettely, kuunteleminen. Se, mikä on merkityksellistä, ja se mikä ei.

Kun marraskuun hämärään sattuu sairaspäiviä, alkaa tapahtumia kummia.

Mieleen tulee runoja. Kesyttömiä, paljaita, surullisia, jysähtäviä. Ne kuljettavat tuolle puolen, kevyesti, varmasti.

Muistaa katkelmia ulkoa, jostain vuosien ja vuosikymmenten takaa. Ne katkeavat kesken, en tiedä mistä löytäisin lopun.

Koskaan ei kuninkaanpojan nuoli ollut kantava laakson ylitse. Koskaan hän ei ollut kohtaava sydämensä rakastettua.

Se on Lassi Nummen runosta, mutta miten se jatkuu? Tai alkaa?

Marraskuussa luen käsitettäviä kirjoja. Pöydällä on 16 kirjastosta saatua varausta. Jotkut sopivat tähän pimeään.

Olen lukenut lisää Donna Leonia. En tiedä, miten tulin lainanneeksi Ruth Hoganin kirjan Queenie Malonen paratiisihotelli. Kirjan takakannessa mainittiin kirjailija feel good -kirjallisuuden tekijäksi, mutta itse kirjaa en tunnistanut sellaiseksi. Tähän marraskuuhun se kuitenkin sopi.

Omituisesti marraskuu on sekä hiljaisuuden että kohtaamisten kuukausi.

”Kukaan ei ottanut kädestä
ja sanonut: pidä varasi.
Tämä on nyt.
Laakso, jonka näet,
sen polveilevat vedet
piiloiset metsät
ja lauha ilma
niityt ja vihreät lähteet
tämä laakso on nimeltään Rakkaus.”

(Solveig von Schoulz)

————————————-

Kuvat: Konrad Mägin maalauksia Emman näyttelystä. Kaksi ylintä Hiidenmaalta (molemmissa merikaalta, jota löysin Örön saarelta).