Kesken

On varhainen aamu, mies on kaupassa, pyykkikone pyörii, kello tikittää. Lapset nukkuvat, ja koira.

On tämä päivä, lepään, kuuntelen. Ajattelen eilistä: joulupajoja, näytelmää, viimeisiä kokeita korjaavia opettajia, pieniä hetkiä käytävillä ja luokissa.

Iltaa, kun menimme kuntosalille ja sitten joulukonserttiin pieneen lähiseudun kirkkoon.

Ajattelen tätä syksyä.

Ajattelen menneitä päiviä: kotona, työssä. Keskiviikkona makasin lääkäriasemalla omassa kontrollissani. Ajattelin sitä, etten pelkää niitä enää. Mutta vaikka ajattelisin, etten myöskään jännitä, jännitän kuitenkin. Niissä tilanteissa katson omaa elämääni kuin peilistä, kasvoista kasvoihin.

Sellainen se on.

Tänä syksynä on ollut niin paljon: elämän koko kirjo, kaikkine kirjavine väreineen ja hajuineen. Tummaa on ollut enemmän, mutta sitä vasten ilo ja kiitollisuus on ollut syvää ja väkevää.

Minä olen kesken ja elämäni on, jokaisen elämä. Kunnes tulee valmiiksi.

Siihen asti on kaikki avointa ja elävää ja ihmeellistä. Aina on menettämisen mahdollisuus, mutta yhtä lailla saamisen ja jakamisen mahdollisuus. On kaiken elämän läpäisevä ilo ja toivo, ravitseva yhteys ihmisten kesken.

Emme ole yksin täällä.

Vaikka synnymme ja kuolemme yksin, siinä välissä, ensimmäisestä hetkestä viimeiseen emme ole yksin.

Keskeneräisyys on elämän luonne, sen ihmeellinen pohjavirta. Kun ihminen apua tarvitsevana ja alttiina kääntyy toisen puoleen, elämän tarkoitus toteutuu.

Valmista on vain se, mitä ei enää voi muuttaa.

Toivon Sinulle lukijani levollista ja siunattua joulua. Missä oletkin, kuljetkin.

”Suuri Jumalamme/ on pieni lapsi tallissa./ Kristus, auttajamme,/ nyt aurinkona kirkkaana/ loistaa ilonamme/ seimen olijilla.” (virrestä 18)