Sivulauseita
by katja
Olen tänään ajatellut sivulauseita ja kirjoittanutkin niistä. Ajatukset kulkivat sivulauseisiin luettuani Maarit Leskelä-Kärjen pohdintaa äideistä kirjoittamisesta. Aino Kallas -tutkijan tämänhetkisen elämäkertaprojektin aiheena on Minna Krohn, Ainon äiti, jota ei Krohnien vaikuttajasuvussa ole koskaan tarkasteltu itsenäisenä, ajattelevana naistoimijana.
Leskelä-Kärki kirjoittaa: ”Minua kiinnostaa se, millainen kerrottu hahmo äiti meidän kulttuurissamme on, miten eri tavoin häntä on kerrottu, vai onko sittenkään niin kovin eri tavoin. Millaista äitiä kulttuurissamme on mahdollista kertoa? Miten äitiys on sidottu aikansa ehtoihin, ja mitä tapahtuu naiselle, joka rikkoo näitä kuvia? Entä sellaiselle, joka haluaa elää kulttuuristen odotusten mukaan?”
Leskelä-Kärki esittelee kirjailijoiden ja taiteilijoiden erilaisia äiti-projekteja, ja kertoo, että usein näissä äitien historioiden kartoituksissa on kyse tuntemattoman, jotain itsestään piilottaneen äidin etsimisestä. Äiti on voinut olla sairas, traumatisoitunut tai vain hiljainen. Mitä hän onkin ollut, hänellä on ollut oma sisäinen huone, johon muilla ei ole ollut pääsyä. Se on tehnyt uteliaaksi.
Mutta miten kirjoittaa äidistä – tai jostakusta muusta – hänen omasta kokemuksestaan käsin? Onko se edes mahdollista?
Näitä asioita olen miettinyt tänään, palattuani pitkästä aikaa kirjoitusprojektini pariin. Tauko on ollut pitkä, miltei puoli vuotta. Olen ajatellut, etten enää jaksa tehdä monia rinnakkaisia asioita yhtä aikaa. Mutta silti – kirjoittaessani olen taas ollut kokonainen ja onnellisempi kuin pitkään aikaan.
Kirjoittaminen auttaa nousemaan yläpuolelle, katsomaan kaukaa, matkan päästä. Se suo oman huoneen, sen tilan, joka kaikille kuuluu. Jossa arjen täytymiset ja huolet eivät sido tai kurista. Miksi luopuisin niistä retkistä?
Mitä sivulauseet ovat?
Kuvitellaan ihminen, jota olen mennyt haastattelemaan. Hän kertoo minulle elämästään vapaaehtoisesti ja on usein iloinen siitä, että saa kertoa. Että hänestä jää jälki. Sitten kysyn jotakin, joka saa hänet pysähtymään ja hän sanoo: ”Kerron kyllä, jos suljet nauhurin”. ”Sanon, jos et kerro kenellekään.”
Ne lauseet, jotka sitten tulevat, ovat sivulauseita. Merkityksellisiä, ehkä ratkaisevia kokemuksia elämän varjoista. Niitä, jotka voi tietää mutta joista ei saa puhua.
Kun kirjoitin Iidasta, etsin ihmistä, jonka omia, minulle kerrottuja kertomuksia minulla ei ollut. Oli vain pieniä tekstejä ja valokuvia, joista yritin rakentaa kuvaa hänestä. Silti tiesin, että sivulauseitakin on, minä vain en näe niitä.
Onneksi oli joitakin ihmisiä, joiden kanssa saatoin jutella Iidasta. He kertoivat sivulauseita, ei heti tavattua, mutta kohta, kun luottamus oli syntynyt. ”Minä voin kertoa tämän, mutta älä kirjoita sitä mihinkään.”
Sivulauseet kertovat siitä, että ihminen on kokonainen – hänellä on pelkonsa, häpeänsä ja ahdistuksensa. Hän on joskus valinnut jotakin siksi, ettei hänellä ollut vaihtoehtoja.
Olen kiitollinen sivulauseista. Olen yrittänyt säilyttää sen luottamuksen, jonka myötä olen ne saanut.
Mietin sitä, voisiko elämän kertoa niin, että kertomuksessa olisi tilaa myös sivulauseille. Olisi päälauseista rakentuva suuri tie ja näkymä, jonka voi kertoa ja näyttää myös vieraammille. Ja olisi myös se toinen, varjoissa kulkeva, joka meidän jokaisen elämässä on?
Voisiko sivulauseet kätkeä kertomukseen siten, että ne näkyvät sille, joka näkee ja ymmärtää?
Katveita 
Olen ihan samaa mieltä: jakamisen mahdollisuus tuo paljon hyvää. Olen vuosien varrella ollut valtavan kiitollinen ihmisistä, jotka ovat raottaneet elämäänsä – tavalla, joka minulle itselleni ei olisi mahdollista, kun ”kätken niin paljon sydämeeni”. Miten paljon lohtua sitä voikaan saada, kun voi lukea ja kuulla, miten ihmiset elävät todella vaikeissa tilanteissa. Kaikkeenhan ei ikinä tule mitään onnellista loppua ja huojennusta. Mutta senkin näkeminen, että voi silti olla toivoa ja iloa, rohkaisee.
Liiallinen kaiken avaaminen on varmaan helppoa erottaa aidosta ja hyvästä rehellisyydestä. Joskus vain lukijana tai kuulijana tulee jotenkin kiusaantunut ja vaivaantunut olo.
On viisautta nähdä ero päälauseiden ja sivulauseiden välillä – milloin on aika ja tila molemmille, milloin vain päälauseille. Olipa kiva miettiä blogisi äärellä tätä asiaa. Sanoitit sen niin oivaltavasti.
TykkääTykkää
Kiitos Elli.
Juuri näinä päivinä olen itsekin miettinyt tuota kuvaamaasi paljastamisen kulttuuria lukiessani matkakirjoja. Ne ovat yksi peili tälle ajalle. On yhä vaikeampaa olla yhdessä paikassa, kohdallaan, pysähtyä. Tyytyä siihen, mitä on. Se on katoava taito.
Ja sitten toisaalta, kyllä jakamisen mahdollisuus voi tuoda mukanaan myös paljon hyvää.
TykkääTykkää
Minulle on tuttua työstäni se, että ihminen sanoo: kerron tämän sinulle, mutta älä sitten kirjoita tästä. Olen aina säilyttänyt luottamuksen, mutta yrittänyt kuitenkin joskus saada noista sivulauseista jotakin itse tekstiin: jotakin varjoa ja syvyyttä, kontrasteja, täyteläisyyttä henkilökuvaan. Tietenkin lukijasta saattaa olla ärsyttävää huomata, että tässä ei nyt kerrota kaikkea, jotakin jää piiloon.
Mutta minusta meidän ajassamme on ihan liikaa sitä, että kaikki kerrotaan kaikille. Sosiaalisen median kanaviin, joita lukevat kymmenettuhannet ihmiset, kirjoitetaan säästelemättä kaikki omat ja toistenkin kipeät asiat tai sitten onnelliset asiat, vaikka nekin voisi pitää omanaan. Ehkä tämä paljastamisen kulttuuri luo odotuksia siitä, että ei saisi olla niitä sivulauseita, joita ei kirjoiteta kaikkien luettavaksi.
Siksi ajattelen, että meidän on pakko tyytyä siihen, että jotkut asiat jäävät salaisuudeksi ja piiloon. Ja kyllä, juuri niin kuin kirjoitat: uskon, että sivulauseet voi kätkeä niin, että ne voivat näkyä sille, joka näkee ja ymmärtää.
Sitä paitsi – olen usein tuntenut, että jossakin hyvin lyhyessäkin kohtaamisessa olen voinut ihmisen katseesta, silmistä, lukea niitä sivulauseita myös. Jotain sellaista, mitä ei sanota ääneen. Usein se on surua, joka näkyy vain sellaiselle, joka on itsekin tuntenut syvää surua.
Kiitos tästä tekstistäsi, josta heräsi paljon ajatuksia.
TykkääTykkää