Kertomus erään kirjan synnystä

by katja

Mistä aloittaisin tämän kertomuksen? Alusta vai keskeltä? Mikä on alku?

Olisiko alku se talvinen päivä, kun istuimme siskoni Marin kanssa Oulun maakunta-arkistossa, ja saimme eteemme isoisoäitimme kirjeet? Vai se kesäkuun päivä, jolloin eksyin Keminmaan hautausmaalle, ja löysin sattumalta isoisoäidin haudan? Vai joku niistä kerroista hyvin kauan sitten, kun isoäitini kertoi äidistään (tai siitä, ettei häntä ollut)?

En osaa sanoa. Tämän kirjan aihe on kiertynyt elämääni niin varhain, niin monta kertaa, niin monin tavoin.

Sen tiedän, että halu tutkia isoisoäidin vaiheita tarkemmin tuli myöhemmin,  ehkä kuusi tai viisi vuotta sitten. Otin tavakseni käydä Oulussa tutkimassa kirjeitä ja valokuvia. Otin niistä kuvia ja aloin kirjoittaa niitä puhtaaksi. Vielä en tiennyt, miksi.

Vähitellen siitä alkoi muotoutua jotakin, kertomus. Etsin pienistä paloista ihmisen hahmoa. Tein sen siten, kuin olen tottunut tekemään, kulttuurintutkijana. Olinhan tutkinut elämänhistoriallisia aineistoja monta vuotta väitöskirjassani.

Tämä oli kuitenkin jotakin ihan muuta, sillä nyt minulla ei ollut kertomuksia.

Oli vain kirjeitä, valokuvia, päiväkirjoja, lehtileikkeitä. Oli sukulaisten hajanaisia kertomuksia – ja kuten pian huomasin, hyvin erilaisia näkökulmia tapahtuneeseen.

Esitelmöin aiheesta kaksi kertaa tutkijaseminaarissa. Jatkoin kirjoittamista. Pitkään minulla oli vain yksi lukija, mutta hänen merkityksensä oli sitä suurempi. Hän auttoi minua ymmärtämään, mitä olen tekemässä.

Vähitellen uskalsin antaa tekstiä muillekin luettavaksi. Se oli vaikeaa, sillä tämä kirjoitustyö oli kirjaimellisesti ollut oma saareni, elintärkeä hiljaisuuden ja vuoropuhelun paikka. Jotakin arjen tapahtumisen virran ja työn vaatimusten ulkopuolelle jäävää.

Hyvin pitkään pelkkä ilo.

En aina tiennyt mitä olen tekemässä. Tiesin, etten tee akateemista tutkimusta, vaikka sitäkin tein. Tiesin, etten tee sukutukimusta, vaikka sitäkin tein. Tiesin, etten kirjoita fiktiota, vaikka sitäkin tein.

En halunnut nimetä kirjoittamistani liian tarkasti. Minulle se oli löytöretki, jota tein itsenäni, niillä keinoilla, joita olen koulutuksessani ja työssäni oppinut.

Kuljin etäältä lähelle ja läheltä etäälle. Välillä kuljin isoisoäidin askelissa ja istuin hänen vuoteensa vieressä. Oli hetkiä, jolloin sulauduimme yhteen. Sitten taas katselin häntä käsittämättömän kaukaa.

Monta kertaa hajotin mosaiikkini ja aloitin taas alusta. Välillä se oli puhdasta taistelua. Haukoin henkeä kuin ison kiven alla. Annoin olla, unohdin ja taas jatkoin.

En ole ollut yhtään päivää virkavapaana tämän kirjoitustyön aikana. Olen kirjoittanut lomilla ja vapaapäivinä. Tuli hetki lopettaa, vaikka etsimistä ja löytämistä voisi hyvin jatkaa loputtomiin.

Tein sen, mikä oli tällä hetkellä mahdollista. Vuoropuheluni isoisoäidin kanssa ei lopu, mutta tämä kirja on nyt tehty.

Mietin ensin oikean kustantajan hakemista kirjalle ja kyselinkin asiaa muutamilta. Sitten parhaalta ratkaisulta tuntui omakustanne, jossa ostan kustantajalta kirjan painamisen ja muutamia tekijänkappaleita. Kiinnostuneet lukijat voivat tilata kirjaa kirjakauppojen kautta, sitä painetaan tilausten mukaan. Kustantaja toimittaa myös arvostelukappaleet kiinnostuneille (niitä voi tilata osoitteesta lehdisto@bod.fi).

Olen iloinen siitä, ettei minun tarvitse myydä kirjaa. Se olisi ollut vaikeaa. Olen iloinen myös siitä, että näin kirja voi löytää sellaiset lukijat, jotka ovat kirjasta kiinnostuneita. Kirja voi jatkaa matkaansa lukijoiden mielissä, jos on jatkaakseen.

Minulle on tärkeintä, että se on olemassa. Että tämä matka on nyt tehty. Ympärilläni on väljää, voin katsella ja kuunnella. Miettiä, missä kohdassa nyt olen. Minkälaiset asiat nyt odottavat.

Kuvat: Karlstejnin linna Keski-Böömissä.