Elinehto

Talo on tyhjentynyt jouluvieraiden jäljiltä.

En ehtinyt valmistautua jouluun etukäteen, tai en jaksanut. Aatonaaton aamuna hain joulukuusen, mies alkoi lämmittää uunia töistä tultuaan. Hän alkoi leipoa rieskoja iltapäivällä, minä autoin.

Kuitenkin täällä oli kaikki tarpeellinen, mitään ei puuttunut.

Äitini oli joulukylässä. Se oli tärkeää: jokin elämässä jatkuu ja on olemassa, jokin pitkä punainen lanka kulkee lapsistani minun kauttani häneen ja hänestä Savon sydänmaille. Me hengitämme, elämä jatkuu. On mahdollista pyytää: äiti, kerro miten mummulassa vietettiin joulua.

Ja äiti kertoo.

Olemme kävelleet jäällä koirien kanssa, katselleet tähtiä, lämmittäneet saunaa. On ollut aikaa lukea.

Huomaan, että joulunalusmatka siskon perheen luokse on saanut ajatukset liikkeelle. Nämä poikkeusajat ovat muuttaneet meitä. Minut ne ovat saaneet ajattelemaan matkailusta ja levosta toisin (niin kuvittelin, ja niin ehkä on).

Jokin on muuttunut, mutta silti: vaihtelu ja muutos ovat elinehtoja – ilman niitä jää seisovaan veteen. Tarvitsemme vaihtuvia maisemia, tuulta, etäisyyttä. Niitä on etsittävä sieltä, mistä ne voi löytää.

Näissäkin oloissa on tehtävä kaikkea sitä, mikä on mahdollista. On kuljeskeltava, vaikututtava – antauduttava sille, mikä tapahtuu.

Sanalla sanoen: on elettävä, nämäkin ainutkertaiset päivät. Tämä ihmeellinen elämä.