Harjoitus tuuliajolla oleville

by katja

Tein tällä viikolla ensimmäistä kertaa itse harjoitusta, jota olen monta kertaa teettänyt muille – kevennettynä oppilaille ja isompana asiakkaille. Se tuli mieleeni, kun kohtasin bussipysäkillä naapurin, jonka kanssa en ole aikaisemmin jutellut.

Hän kertoi syntyneensä Laatokan Karjalassa 1939. Hänen perheensä lähti evakkoon kolme kertaa, isä kuoli sodassa 1941. Hänen puolisonsa menehtyi hiihtolenkillä parikymmentä vuotta sitten – muistan kuulleeni siitä ja silloin hän oli mielessäni vanha. Nyt tajusin, että puoliso oli menehtyessään ikäiseni. Naapuri kertoi löytäneensä oman yhteisönsä sotaorvoista, se oli hänelle joukko, johon hän kuului.

Myös hän oli tehnyt elämäntyönsä opettajana ja nauttinut työstään: ”Joka aamu lähdin onnellisena töihin”.

Harjoituksen voi tehdä monella tavalla, mutta ensin piirretään elämänviiva, joka alkaa syntymästä ja päättyy nykyhetkeen. Viiva voi olla suora tai aaltoileva. Viivalle merkitään oman elämän käännekohtia, niitä voivat olla:

  • Ikäluokalle ominaiset tapahtumat, jotka tapahtuvat suunnilleen samaan aikaan, kuten koulun aloitus, rippikoulu tai autokoulu.
  • Historian kulkuun liittyvät tapahtumat kuten sodat tai lama.
  • Henkilökohtaisia kokemuksia kuten seurustelun aloittaminen, lapsen saaminen, matka, ystävystyminen tai työpaikan saaminen.

Paperin täyttäminen on hidasta. Kun tapahtumia kertyy, voi ottaa käyttöön värit. Väreillä voi merkitä käänteentekeviä tapahtumia, eri näkökulmista. Voi huomata tärkeitä ihmisiä, kannattelevia kohtaamisia, elämän suunnan muutoksia, hetkiä jolloin on oppinut jonkun tärkeän selviytymisen taidon.

Monilla meistä on taipumus kertoa elämästämme avainkertomuksia, joiden varaan rakennamme identiteettiämme. Elämänjana voi havahduttaa huomaamaan jotakin, joka on jäänyt piiloon.

Minä huomasin, että alusta asti on ollut ihmeellisiä, kannattelevia ihmisiä. Heistä tärkeimmät (ydinperheen lisäksi) ovat olleet hoitajia, joiden säteilevä läsnäolo kantaa yhä. Heissä on tätejä ja muita sukulaisia, omia opettajia (etenkin ensimmäiseni, kansakoulunopettaja Saimi Timperi) ja myös lasteni opettajia. Huomaan, että tärkeitä ovat olleet myös lasteni soitonopettajat.

Oman elämäni punaista lankaa ovat muovanneet monet lähdöt ja muutot, mutta juuri niissä olen oppinut selviytymisen taitoja ja katsomisen tapaa. Ne kantavat yhä.

On ollut myös sairautta ja murtumisia – ehkä niistäkin on lopulta tullut (tai tulossa) kiinnekohtia, jotka ovat tehneet minusta sen, mikä olen. Niissä kohdissa olen ajatellut, ainakin jälkeenpäin, että jollain salatulla tavalla luomistyö on jatkunut, ja jatkuu.

Ihminen syntyy maailmaan aivan valmiina mutta kuitenkin avonaisena ja haavoittuvana, hoivan tarpeessa ja turvaa vailla. Se, mitä sitten tapahtuu, tekee meistä sen, mitä olemme.

Kuvat: Otteita Ateneumin Eero Järnefelt -näyttelystä.