Pöydän ääressä

by katja

Keittiön pöytä on ollut elämämme keskus kaikki nämä vuodet – kolmekymmentä vuotta. Ehkä se ei ollut sitä aivan heti, mutta lasten synnyttyä siitä tuli. Se on paikka, jossa on opeteltu olemaan: syömään, tarttumaan, juomaan, käyttäytymään. Pöytää on katettu, siinä on sekä hotkaistu että viivytty. Siinä on piirretty, pelattu ja tehty läksyjä, enemmän kuin missään muualla.

Pöytään on katettu jouluateria, juhlakattaus, arkipuuro. Siinä on keskusteltu, riidelty, oltu hiljaa. Pöydässä on leikattu synttärikakkua, juhlittu rippijuhlia, istuttu iltaa vieraiden kanssa. Pöytäliina on vaihtunut usein, niin myös kukat maljakossa.

Siitä on runo: ”Lapseni pöydän ympärillä:/ nämä ovat niitä ihmisiä joille minut on tarkoitettu / olemaan hyvä.” (Eeva Kilpi)

Viime aikoina olen yhä useammin istunut pöydän ääressä yksin: maalannut ikonia, juonut rooibosta, lukenut lehteä. Nyt pojanpoika levittää leikkinsä pöydän päähän, pojantytär piirtää, pienin pojantytär poimii kahdella sormella mustikoita.

Siksi halusin antaa puolisolleni lahjaksi pöydän. Pöytä on Anne Leppäsen maalaus, joka on parhaillaan etsimässä paikkaansa kotoamme. Siinä ne ovat, kaikki nämä vuodet.

Kävin sunnuntaina kaksi tuntia ennen näyttelyn sulkeutumista Kaapelitehtaalla Valokuvataiteen museossa. Siellä oli Aallosta valmistuvien valokuvaajien töitä. Lydia Toivanen oli valinnut oman videoteoksensa metaforaksi keittiön pöydän, valokuvakirjan tekstiosuus koostuu sisarusten ajatuksista ja kokemuksista pöydän ääressä.

Toivanen tutkii omaa lapsuuttaan suuressa perheessä: seuramatkoja, mökkeilyä, pötköttelyä, laulua, kapinaa. Hän katsoo ympärilleen, tutkii paikkaa johon on syntynyt ja jossa elää. Katseessa on lämpöä, sitä on myös perheessä, joka avautuu kuvattavaksi hämmästyttävällä tavalla (vaikka väliin vastusteleekin).

Tyttäreni kysyi tänään: Mitä olet ajatellut viime aikoina?

Se on kauneimpia kysymyksiä, mitä voi kysyä. Se on myös intiimi kysymys, jota ei voi kysyä keneltä tahansa. Sitä ei voi kysyä, ellei oikeasti halua tietää. Ja jos todella haluaa, se on kohteliaisuuksista suurin. Siitä voi käynnistyä keskustelu, joka jatkuu päiviä.

Vastaukseni on: olen miettinyt kysymyksiä. Minkälaiset kysymykset johdattavat eteenpäin? Mitkä lukitsevat paikoilleen? Mihin kysymys kiinnittää katseen? Mitä ne kutsuvat esiin? Voiko kertomusta muuttaa? Miten?