Joel Haahtela ja hitaat ihmeet

by katja

Joel Haahtelan uusi pienoisromaani Adèlen kysymys vie lukijansa Ranskaan, luostariin talvisilla Pyreneillä. Kirjassa ollaan ihmeen äärellä. Päähenkilö on tullut luostariin tutkimaan Pyhää Adèlea, jonka kerrotaan ihmeellisesti selvinneen syvästä pudotuksesta hengissä.

”Ajattelen, että tämä paikka on magneetti, joka vetää puoleensa meidän kaltaisiamme, syntymässä sielunsa kadottaneita; kuin retkeilijöitä, jotka huomaavat saapuvansa vesiputouksen äärelle, kuulleensa putouksen äänen jo kaukaa, kymmenen kilometrin päähän, kävelleensä huomaamattaan ääntä kohti.” (s. 125-126)

”Ajattelen, että tällaiseen paikkaan voisi kadota, talvenkosteiden kiviseinien suojaan, tulen kajoon ja vilttien alle. Vaikka ennen pitkää olisi kuitenkin palattava takaisin maailmaan, puettava takki, avattava laskut, tarkistettava sähköposti. Mutta maailmassa ei juurikaan ole enää paikkoja, joihin kadota.” (s. 140)

Miehellä on vaimo, Vuokko, mutta liitto on välitilassa. Mies huolehtii aikuisesta pojastaan Joonaksesta, joka ei voi hyvin. Hän elää luostarin arkea, osallistuu siihen, tutkii vanhoja dokumentteja ja tekee samalla matkaa omaan mieleensä. Haahtelan kieli on kaunista ja paljasta.

”Ja niin kauan kuin muistan, olen pelännyt äkkipysähdystä, että kaikki saavuttamani katoaisi ilman varoitusta, otettaisiin pois. Niin kuin olisi rakentanut henkensä kaupalla taloa, joka toisesta päästä kiihtyvällä vauhdilla rapistui, tuhon äänen kuuli jo. Jos lattialankun väänsi irti, sen alta paljastui hirveä hätä.” (s. 41-42)

Tekisi mieli kirjoittaa, että Haahtela tutkii ihmettä vilpittömästi, oikeasti, harvinaisella tavalla. Tutkii, niin kuin romaanissa voi tutkia, ilman todistamisen taakkaa. Hän ei tutki vain ihmettä, vaan myös rinnassa pysyvää painoa, lapsuudessa syntynyttä syvää jälkeä, jota ihme ei poista – vaikka sen kuinka toivoisi tekevän niin.

”Seison samassa paikassa päivästä ja vuodesta toiseen, ilman lohdutusta. Kaikki tapahtuu uudestaan, koko ajan, sama jatkuva hetki. Niin kuin olisin aina kahdessa ajassa …” (s. 174)

Kirjan viimeisillä sivuilla päähenkilö käy vuoropuhelua muistojensa, omien ihmistensä, ja lopulta myös Adèlen kanssa.

”Sinä toit minut tähän rauhalliseen paikkaan, vuorten juurelle. Sinä näit kuinka minun vanha ystäväni käveli pellon poikki, lähestyi luostaria, kuulit hänen väsyneet askeleensa. Sinä valitsit hänet sanansaattajaksi ja kutsuit minut luoksesi. Ehkä joku sanoisi, että kaikki on sattumaa, enkä minä voisi väittää vastaan. Mutta yhtä hyvin voin ajatella veli Paulin sanoja ja uskoa, että maailmassa tapahtuu hitaita ihmeitä, jotka odottavat meitä hiljaa, kuin lehtien alla nukkuvat perhoset.

Tänne tullaan eksymällä, ei ole muuta tietä, vain kärsimyksen läpi.” (s. 176)

Kun olin sulkenut kirjan, aloin etsiä tietoa luostarista ja Adèlen ihmeistä. Olisin halunnut jatkaa samoilua kirjan maisemissa. En löytänyt. Onko luostari tai Adèle olemassa? Ehkä se ei ole tärkeää, tässä kirjassa ne ovat.

Minusta Haahtela on kirjoittanut parhaan romaaninsa.

 

 

Kuvat ovat Tartosta, Eliel Saarisen suunnittelemasta ihmeellisen kauniista Pauluksen kirkosta.