Kun muistot alkavat soida

On hyvä, että pitkään kesään kuuluu monenlaisia aikoja.

Niitä, jolloin siivotaan kotona. Niitä, jolloin pidetään sadetta. Niitä, jolloin kuljetaan jo tutuilla, mutta kuitenkin vielä uusilla Karjalan metsäpoluilla. Niitä, jolloin istutaan juhlapirtissä ja kuunnellaan puheita, lauletaan, herkutellaan.

Niitä, jolloin ollaan kaukana. Muistoista miltei puhtaassa maassa, mieli avoimena ja silti arkisena. Sillä arki on aina, ja hyvä niin.

On hyvä, että on niitäkin aikoja, jolloin voi sukeltaa menneeseen.

Kulkea vanhoja kotiseutuja, uida kotijärvessä, jonka vesi on erilaista kuin missään muualla. Niin pehmeää.

Metsän horisontti, niin tuttu.

Ja iho alkaa resonoida kaikkea, niin että on pysähdyttävä siihen paikkaan, oltava vaiti. Annettava sen olla, mikä on, sillä muutakaan ei voi.

Ja muistot tulevat, ne tulvivat. Ne kihelmöivät iholla, loiskivat mielessä. Ja minä hiljenen, en saata sanoa mitään.

Kuljen huoneesta toiseen, pysähtelen. Suljen silmät.

Ympärillä on ihmisiä, paljon. Mutta hiljaisuus ympäröi minut.

Ja sisälläni on monta kerrosta. Ne kaikki yhtäaikaa, sisäkkäin, ja erikseen.

Tunnen kylmemmän veden varpailla, lämpimän olkapäillä. Ne kaikki kerrokset, tässä ja nyt.

Yritän ottaa hetkeä haltuun, en pysty. Käsistä putoaa kaikki.

Menen yöksi paikkaan, jossa en ole ennen ollut. Haluan katsella kauempaa, olla yksin.

Etsin maisemasta kohtaa, joka ei riipu kenestäkään.