Vapaus ja suru

Tämä merkillinen ikä. Lapset kulkevat omillaan, eivät odota minua kotiin. Kun tulen, minä odotan heitä. On tullut hetkiä, jolloin kukaan ei odota, mitään. Voi hävitä johonkin, tietymättömiin.

Ympärillä kulkee tuuli, helmassaan paljon. Oman tilan ikävä on luja. Mutta tässä se on, ympärilläni.

Nämä irtipäästämisen vuodet. Kun laskee menemään isot lapsensa ja vanhempansa. Huomaa: heillä on elämänsä ja tämä on minun. Vapaus on huumaavaa, ihmeellistä. Mutta sillä on kintereillään suru.

Olen lukenut paljon. Kirjoitusoppaat saavat retkeilemään menneessä, etsimään uutta. Luin myös Kimmo Ohtosen kirjan Karhu – voimaeläin. Kirjassa on ihmeellisiä kuvia karhuista ja kuvien lomassa kertomus Ohtosen elämästä, karhujen kanssa.

Tiesin, mitä odottaa, koska olin lukenut Ohtosen haastattelun. Kuitenkin kirja oli niin surullinen, että se oli jätettävä kesken ja vietävä kirjastoon. En kestänyt kirjan surua: sen suolampea, lammen syvyyttä. Ohtonen ei pystynyt pelastamaan äitiään. Sitä en saanut selville, saiko hän pelastettua itsensä.

Minullakin on ollut suolampi, mutta on ollut myös lepopuita. Metsiä ja lehvästöjä, joiden suojiin on voinut piiloutua. Kiipeillä siellä, vapaana. Lepopuita olen löytänyt kaikkialta, ja yhä niitä on.

Oli vaahtera, joka vielä kasvaa vanhan kodin seinustalla. Sen sisällä oli oma kolo, minulle, meille.

Oli kesäpaikan koivumetsät. Mummolan haavat ja pihlajat. Ja kivet, jotka oli pelloilta kerätty puiden juurelle: leikkipaikka, salapaikka.

Haluan muistaa ne: lepopuut. Vihreän hiljaisuuden, valon.

”Päivä 

hiljenee käsiin.

Valo lakastuu puiselta pöydältä.

Kaksi sävyä jää. Jää taivas

ja luminen laki. Niitten välistä

menen.”

(Caj Westerberg)

 

”Syksyn savua ilmassa.

Unikko pudottaa rohkeasti

terälehtensä

ja suuret kurjet lentävät

haavaisen viljapellon yli;

ilman että ne valituksesta tietävät

ne huutavat raskaasti yli maan.

Hyönteisen raajat jäykistyvät,

veri jo nousee pihlajan 

kylmenneisiin lehtiin.

Ja totuus olikin tämä elämä;

tietämättään kosketimme sitä,

sen lämpöä joka hetki.”

(Rakel Liehu)