Taite

Lucian päivänä tuli valkeus. Kaamos oli ohi. Kun avasin verhot aamulla, valoa oli kaikkialla. Kävelin pihalla saappaat jalassa. Lumi oli märkää, oksat taipuivat sen alla.

Lucian päivänä muistan, että kaamoksessa on valoa. Ensin vain hiukan, sitten enemmän. Kunnes valo täyttää maan.

Muistan, koska Lucian päivänä syntyi suloinen tyttäreni, 20 vuotta sitten. Silloin keskelle syvää pimeää ja alakuloa, myös surua. Se aamu oli taite.

Muistan: kun sylissä on pieni lapsi, on kaikki mahdollista. Pimeys häviää, jäljelle jää hyvyys ja valo. Toivo.

Lucian päivänä siunattiin ikonit. Sain ne kotiin, kaikki kolme. Katselen niitä seinällä ja valmistaudun luopumaan kahdesta. Ne menevät toisaalle, sinne minne ne on tarkoitettu ja tehty.

On vaikeaa kuvata, miltä tuntui saada päätökseen nuo maaliskuun alussa aloitetut työt. Asettaa ne kappelin pöydälle muiden joukkoon. Kantaa ne kotiin, katsella niitä täällä.

Näissä päivissä on ollut paljon iloa.

Kaamos on taittunut, vaikka vielä viipyy. Kynttilät palavat ja tähdet, kuuluu laulu.

Vaikka lunta ei enää ole, pakkasaamuissa on valoa ja kirkasta sinistä. Odotamme.