Metsänkaipaus

Huomenna on vuoden pimein päivä. Ystäväni, joka asuu tänä vuonna kaukana lämpimässä, kirjoitti kaipaavansa pimeyttä. Hän sanoi sen kuuluvan vuoden kiertoon.

Pimeys on lempeä ja armollinen väsyneelle. Kun siihen tottuu.

Ja pimeässä on kauniita sinisen sävyjä, hentoa valoa. Onko kauniimpaa, kuin tuo arka valo?

Näinä viimeisinä viikkoina olen yrittänyt ehtiä ulos, kun aurinko on paistanut. Mutta ne ovat olleet niin lyhyitä hetkiä, että lopulta en enää edes yrittänyt. Annoin valon olla, mennä.

Eilen oli toisin. Työpäivän ja työsyksyn jälkeen tapasin ystäväni. Kävimme kahvilla ja kävelyllä vanhan kaupungin kallioilla. Aurinko paistoi sen hetken.

Taivaalla lensi haukka, uljas lintu.

Kokemuksesta tiedän, miten vaikeita loman ensimmäiset hetket ovat. Siksi menin ensin kirjastoon ja etsin itselleni ja lapsille kirjoja. Runoja, sarjakuvia. Sitten tapasin ystäväni.

Kotona otin tehdäkseni pieniä asioita. En yrittänyt mitään.

Silti ne tulivat, väsymysajatukset. Ne kaikki, jotka ovat lymynneet pimeässä koko syksyn. Pysyneet poissa, kun päivät ovat täyttyneet työstä ja tapahtumisesta.

Ajatukset, ja lyijynraskaus jäsenissä. Hoivankaipaus, kevyenkaipaus, poiskaipaus, ilonkaipaus, hyvänkaipaus, metsänkaipaus.

Minä en nyt haluaisi valoon, mutta metsään haluaisin. Tiedän tarkasti sen metsän, koska olen ollut siellä.

Siinä metsässä vietimme joulua, kun asuin vielä lapsuudenkodissani. Toista sellaista en ole löytänyt. Se metsä, ne metsät, ovat Värmlannissa. Paikassa, jota kutsutaan suomalaismetsäksi. Sitä se on, minun paikkani ja meidän paikkamme.

”On talvipäivänseisaus, vuosi kiertää akselinsa/ ympäri, ja kevään voi jo aavistaa valohämyssä/ kun veneenomistajat ovat alkaneet rapsuttaa kesäunelmiaan” (Claes Andersson)

Kyllä, päivissä on pian aavistus kevättä. Mutta vain häive, vielä pimeys suojaa ja peittää meitä.